— Kolmen tunnin kuluttua alkaa aamu koittaa, nyt on aika lähteä, sanoi Longinus.
— Nyt on oikea aika lähteä, toisti Skrzetuski matalalla äänellä. —
Jääkää Jumalan haltuun.
— Jumalan haltuun.
— Jääkää hyvästi, veljet. Ja antakaa anteeksi, jos olen jollakin lailla rikkonut teitä vastaan.
— Tekö rikkonut, hyvä Jumala, huudahti Zagloba syöksyen syleilemään häntä.
Skrzetuski ja Wolodyjowski sulkivat hekin hänet vuoronperään syliinsä. Hetken aikana vavisutti pidätetty nyyhkytys ritarien rintoja. Vain herra Longinus pysyi tyynenä, vaikka hän olikin liikutettu.
— Jääkää hyvästi, toisti hän vielä kerran.
Tultuaan vallin reunalle laskeutui hän vallihautaan, hetken perästä häämöitti hänen hahmonsa vallihaudan toisella puolen, vielä kerran antoi hän tovereilleen jäähyväismerkin, sitten hän katosi pimeyteen.
Zalosciin johtavan tien ja Wisniowiecin valtamaantien välillä oli tammilehto, jota leikkelivät tien poikkisuunnassa kulkevat kapeat niityt. Sen jatkona seurasi vanha, tiheä, suuri havumetsä, joka ulottui aina Zalozcen taakse. Sinne oli Podbipienta päättänyt pyrkiä.
Tämä tie oli kyllä sangen vaarallinen, sillä päästäkseen tammimetsään oli kuljettava pitkin koko kasakkaleirin syrjää. Herra Longinus oli kuitenkin tahallaan valinnut sen, koska leirin läheisyydessä pitkin yötä liikkui enimmän väkeä ja vartiat siellä vähimmän kiinnittivät huomiota ohikulkeviin. Lisäksi oli kaikille muille teille, syvänteihin, pensaikkoihin ja poluille asetettu vartioita, joita esaulit, sadanpäälliköt, rykmentinjohtajat, vieläpä itse Chmielnickikin alinomaa kävivät tarkastamassa. Niittyjen poikki ja Gniezna-jokea pitkin kulkevaa tietä oli mahdoton ajatellakaan pääsyä, sillä siellä valvoivat tatarilaiset hevosvartiat ratsujensa luona iltahämärästä aamun koittoon asti.