Siellä eivät hänen ystävänsä panisi pahaksi, jos hän palaisi. Hän sanoo heille, että yritys kävi yli inhimillisten voimien, ja silloin eivät myöskään nuo muut lähde eivätkä lähetä ketään, vaan odottavat Jumalan ja kuninkaan armahtavaisuutta.
Mutta entä jos Skrzetuski lähtee ja saa surmansa?
— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, nämä ovat saatanan kiusauksia, mietti herra Longinus. — Minähän olen valmis kuolemaan ja mitään pahempaa taas ei voi minulle sattua. Saatana tässä peloittelee heikkoa sieluani tyhjyydellä tässä ympärillä, ruumiilla ja pimeydellä, sillä hänhän käyttää hyväksensä kaikkia keinoja.
Eihän toki ritari voi peittää nimeänsä häpeään, menettää kunniaansa, jättää sotajoukkoansa hätään ja luopua taivaan kruunusta — ei milloinkaan!
Longinus asteli eteenpäin, pidellen käsiä eteensä ojennettuina. Samassa alkoi uudelleen kuulua ääniä, mutta nyt ei enää puolalaisten leiristä, vaan vastakkaiselta taholta. Ne olivat vielä epäselviä, mutta syviä ja uhkaavia. Longinuksesta tuntui siltä kuin hän yhtäkkiä olisi kuullut metsästä karhun mörinää. Levottomuus oli kuitenkin jo poissa hänen mielestään. Kaiho ei enää painanut häntä, se oli muuttunut läheisten ystävien suloiseksi muisteluksi. Vihdoin hän ikäänkuin vastatakseen kasakkaleiristä kuuluvaan uhkaukseen vielä kerran toisti itsekseen:
— Lähden sittenkin.
Hetken perästä oli hän samalla surman kentällä, jolla ruhtinaan ratsuväki ensimäisen rynnäkön aikana oli tuhonnut kasakat ja janitsharit. Tie kävi jo tasaisemmaksi, kuoppia ja multaläjiä oli vähemmän eikä ruumiita juuri ollenkaan, sillä edellisissä taisteluissa kaatuneet olivat kasakat jo korjanneet. Täällä oli myöskin jonkun verran valoisampaa, sillä kaikkinaiset esteet eivät enää saartaneet näköaloja. Maa vietti hiljalleen etelää kohti, mutta herra Longinus kääntyi heti sivulle päin, koettaen pujahtaa läntisen lammikon ja kasakkaleirin välitse. Hän astui nyt kiiruhtaen ja vapaasti ja hänestä näytti jo, että hän pääsee onnellisesti kasakkaleirin ohi. Äkkiä hänen korviinsa taasen alkoi kuulua uusia ääniä.
Hän pysähtyi heti ja neljännestunnin kuluttua hän kuuli hevosten tömistäen ja huohottaen lähenevän.
— Kasakkavartiosto, ajatteli hän.
Samassa tuli hänen korviinsa ihmisääniäkin. Hän kääntyi kiireesti sivulle päin ja tunnusteli taasen jaloillaan maata, hän heittäytyi siihen liikkumattomaksi, pitäen toisessa kädessä pistoolia, toisessa miekkaa.