— Kuin Salomo! — lisäsi Stankiewicz.
Herra Zagloban rintaa nostatti.
- Neuvotelkaamme nyt miten on meneteltävä, — sanoi hän vihdoin. — Jos kärsivällisesti haluatte kuulla, niin kerron, mitä matkalla ajattelin. En kehoita aloittamaan sotaa Radziwillin kanssa kahdestakaan syystä: ensiksikin, hän on hauki, mutta me ahvenia. Viisainta on ahvenen olla kääntymättä päin haukea, sillä silloin se voisi yht'äkkiä sen nielaista, mutta pyrstössä ahvenella on terävät piikit puolustuksekseen.
— Entä toiseksi? — kysyi Mirski.
— Toiseksi, — vastasi Zagloba, — jos me tavalla tai toisella joutuisimme hänen käsiinsä, niin kyllä hän pitelisi meitä niin kauniisti, että sitä varmaan Liettuan kaikki harakatkin nauraisivat… Kas tässä, hyvät herrat, mitä seisoi kirjeessä, joka Kowalskin oli määrä jättää Birźen komendantille. Jollette tähän saakka ole tunteneet Vilnon vojevodaa, niin kyllä nyt hänet tulette tuntemaan!
Näin sanoen hän avasi nuttunsa, otti poveltaan kirjeen ja ojensi sen
Mirskille.
— Hm! Saksaa tai ruotsia! — sanoi vanha eversti. — Kuka teistä taitaa lukea tämän kirjeen?
Kävi selville, että ainoastaan Stanislaw Skrzetuski osasi hiukan saksaa, mutta hänkään ei osannut kirjoitettua lukea.
— No minä kerron sen sisällyksen, — sanoi Zagloba. — Sillävälin kuin sotilaat Upitassa haettivat hevosiaan laitumilta, oli minulla vähäisen aikaa, ja minä haetin luokseni erään juutalaisen, joka kuului olevan hyvin viisas mies, ja kun minä miekankärjellä osoitin hänen rintaansa, luki mies kaiken expedite [helposti, vaivatta] ja selitti sen minulle myöskin. Ja siinä seisoo, että hetmani antaa Birźen komendantin tehtäväksi ammuttaa hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan kunniaksi jok'ainoan vangin, sen jälkeen kuin vartiosto on lähetetty takaisin, ja pitää asian salassa.
Everstit löivät ihmetyksestä käsiään, paitsi Mirski, joka nyökäytti vain päätään ja virkkoi: