— Minä en pyydä tältä neidiltä puolustavaa sanaa!
Aleksandra-neiti vaikeni.
— Tänne! — huusi Wolodyjowski lähestyen ovea. Kuului raskaita askeleita ja aseitten kalinaa, ja samassa astui Jozwa Butryn kuuden miehen seuraamana huoneeseen.
— Sitokaa hänet! — komensi Wolodyjowski. — Viekää ulos kylästä ja ampukaa kuula kalloon!
Butrymin raskas käsi laskeutui Kmicicin olkapäälle.
— Minä en anna viedä itseäni kuin koiraa! — sanoi Kmicic
Wolodyjowskille. — Menen itse!
Pienikasvuinen ritari antoi merkin sotilaille, jotta he heittivät hänet irti, mutta muodostivat piirin hänen ympärilleen. Hän poistui rauhallisesti virkkamatta sanaakaan… rukousta vain hiljaa supattaen.
Samassa katosi Aleksandra-neiti viereiseen huoneeseen. Hän kulki sen lävitse, meni seuraavaan haparoiden käsillään kuin pimeässä. Silloin hänen silmissään musteni, hengitys salpautui, ja hän kaatui tajutonna lattialle.
Ensimmäisessä huoneessa olevain miesten keskuudessa vallitsi syvä hiljaisuus. Vihdoin herra miekankantaja keskeytti sen:
— Hyvät herrat, te vedätte Radziwillin koston minun pääni päälle.