— Mitä voin minä tehdä? — kysyi Oleńka. — He ovat kaiketi kehnoja miehiä, mutta hän on kuitenkin heidän kanssaan sotaa käynyt. Mahtaisiko hän ajaa heidät pois minun pyynnöstäni?
— Jollei hän aja, - murahti Jozwa, — on hän itse samanlainen!
Aleksandra-neidin veri alkoi kuohua, kun hän ajatteli sellaisia tovereita — murhamiehiä ja roistoja.
— Niin tapahtukoon! Hänen on ajettava heidät tiehensä! Valitkoon minun ja heidän välillään. Jos on totta mitä puhutte — ja siitä otan selvän vielä tänään — niin sitä en suo hänelle anteeksi. Olen vain yksinäinen ja orpo tyttö, ja, heitä on kokonainen joukko asestettuja, mutta minä en pelkää…
— Me autamme sinua! — sanoi Jozwa.
— Kautta Jumalani! — lausui Oleńka yhä kiihtyneemmin, — tehkööt mitä haluavat, mutta ei ainakaan täällä, Lubiczissa… Olkoot millaisia hyvänsä, se on heidän asiansa, siitä vastatkoon heidän päänsä, mutta älkööt vietelkö herra Kmiciciä irstautta harjoittamaan!… Häpeällistä! Luulin heitä vain hurjiksi sotilaiksi, mutta nyt näenkin kuinka kehnoja he ovat. Niin, niin, pahuus loisti heidän silmistään, mutta minä, hölmö, en ymmärtänyt. Hyvä on! Kiitän teitä, että avasitte silmäni näkemään… Nyt tiedän mitä on tehtävä.
Viha valtasi Oleńkan sydämen, ja kiukku kasvoi kasvamistaan Kmicicin tovereita kohtaan. Mutta kyllä hän olikin julmasti loukkaantunut sen rakkauden ja luottamuksen tähden, jolla hän oli antautunut herra Kmicicille. Hän häpesi sekä hänen että omasta puolestaan ja etsi nyt syyllisiä, joihin olisi voinut vihansa purkaa.
Oleńka aikoi sanoa jotakin, mutta purskahti yht'äkkiä itkemään.
Miehet lohduttivat häntä, mutta turhaan. Heidän lähdettyään tunsi Aleksandra-neiti harmia heitäkin kohtaan. Ylpeä neiti oli julmasti loukkaantunut myöskin siitä, että hänen oli täytynyt puolustaa Kmiciciä. Ja nuo toverit! Jo heitä ajatellessaan puristi hän kätensä nyrkkiin. Hän näki selvästi edessään herra Kokosinskin, Uhlikin, Zendin, Kulwiec-Hippocentauruksen ynnä muut ja luki heidän kasvoistaan, mitä ensin ei ollut niissä nähnyt: kehnoutta! Tähän saakka hänelle tuntematon tunne alkoi nyt saada hänet valtoihinsa; se oli viha.
Hetki hetkeltä kasvoi hänen harminsa myöskin Kmiciciä kohtaan.