Neiti Billewicz astui vielä askelen eteenpäin ja tiuskaisi osoittaen ovea:
— Ulos!
Ritarit kalpenivat, eikä kukaan saanut sanaakaan suustaan. Toiset purivat hammasta, toiset sivelivät miekkansa kahvaa, ja silmät salamoivat ennustaen pahinta. Mutta tämä talo oli mahtavan Kmicicin suojeluksen alainen, ja tuo röyhkeä neiti oli hänen kihlattunsa. Ei auttanut muu kuin niellä kiukkunsa. Aleksandra-neiti osoitti yhä ovea silmät salamoita sinkahutellen.
Vihdoin herra Kokosinski sanoi vihasta tukahtuvalla äänellä:
— Koska meidät on täällä vastaanotettu näin kohteliaasti… niin… meillä ei muu neuvoksi kuin… kumartaa… armolliselle emännälle ja lähteä… kiittäen vieraanvaraisuudesta…
Sen sanottuaan hän tahallaan kumarsi hyvin syvään ja hänen jäljessään muut, ja sitten he lähtivät. Kun ovi oli sulkeutunut viimeisen jälkeen, vaipui Oleńka uupuneena nojatuoliin, sillä hänen voimansa eivät olleet niin kestävät kuin tahtonsa.
Metsän läpi häämötti jo Wolmontowicze, jota kohti kavaljeerit laskettivat täyttä laukkaa, sillä pakkanen oli pureva ja Upitaan oli vielä pitkälti. Mutta keskellä kylää heidän täytyi hiljentää vauhtia, sillä leveä kylätie oli täynnä kansaa, kuten tavallisesti sunnuntaisin. Butrymit tyttärineen ja sisarineen palasivat, kuka käyden, kuka ajaen, jumalanpalveluksesta Mitrunysta. Miehet katselivat tuntemattomia ratsastajia puoleksi arvaillen keitä he olivat. Tytöt, jotka jo olivat kuulleet puhuttavan irstaasta elämästä Lubiczissa ja herra Kmicicin paikkakunnalle tuomista kuuluisista rehkijöistä, katselivat heitä sitäkin uteliaammin. Kavaljeerit ratsastivat ylpeästi, sotilaallisessa asennossa, yllään samettiset nutut ja päässä ilveksennahkaiset lakit. Saattoi heti huomata, että he olivat sotilaita: katse oli ylpeä, röyhkeä, oikea käsi puuskassa, pää takakenossa. Ketään väistämättä he ajoivat rinnakkain ja huusivat tuon tuostakin: - Pois tieltä! Joku Butrymeista katseli heitä jo pahasti alta silmäkulmain, mutta väistyi kuitenkin.
— Katsokaa, hyvät herrat, — sanoi Kokosinski, -. millaisia talonpoikia täällä on: kyräävät kuin vihaiset sonnit tai mulkoilevat kuin sudet.
— Mutta tytöt sitävastoin ovat suloisia…! — huudahti Rekuc innostuneesti.
Äänekkäästi jutellen he olivat saapuneet halki kylän ja jatkoivat matkaa täyttä laukkaa. Puolisen tuntia ajettuaan he saapuivat Doly-nimiselle kapakalle, joka oli puolivälissä Wolmontowiczea ja Mitrunya. Butrymit pysähtyivät tavallisesti kirkkomatkalla siihen lepuuttamaan ja lämmittelemään jäseniään kylminä vuodenaikoina. Kapakan pihamaalla kavaljeerit huomasivat useita rekiä ja satuloituja hevosia.