— Bilous.
— Menin hänen kanssaan juottamaan hevosiamme, — puolusteli Bilous itseään. — Käskin hänen kiskoa ämpäriä ja itse pitelin hevosia.
— No, ei kai hän kaivoon hypännyt?
— Ei, herra vääpeli, vaan puikahti kantojen väliin ja kuoppiin, joita on paljon kaivon luona. Jätin hevoset, sillä jos ne olisivat karanneet, niin onhan täällä toisia, ja läksin juoksemaan hänen jälkeensä, mutta kaaduin kuoppaan. On pimeä yö, lurjus tuntee paikat ja pääsi senvuoksi livistämään… Peijakas hänet periköön!
— Kyllä se tuo tänne ne pirut, tuopi se… Hiisi hänet vieköön!
Vääpeli vaikeni, mutta lausui hetken kuluttua:
— Emme käy nukkumaan, täytyy olla valppaina aamuun asti. Joukko voi tulla millä hetkellä tahansa.
Hän istuutui musketti kädessä majan kynnykselle. Sotamiehet istuutuivat hänen ympärilleen, puhelivat hiljaa keskenään, hyräilivät puoliääneen ja kuuntelivat, kuuluisiko metsästä lähestyvien hevosten kavioitten kapsetta tahi hirnuntaa.
Yö oli tyyni ja kuutamoinen, mutta ei hiljainen. Metsän syvyydessä oli elämää. Ylt'ympäri kuului hirvien karjuntaa, sillä oli niiden kiima-aika. Tuo lyhyt, käheä, vihaa ja raivoa ilmaiseva ääni kuului joka puolelta metsää, milloin kauempaa, milloin lähempää, melkeinpä sadan askelen päässä majasta.
— Jos he tulevat, niin hekin karjuvat erehdyttääkseen meidät, — sanoi
Bilous.