Ensimmäisen kerran Kmicicin lähdön jälkeen hän ei tahtonut, ei voinut rukoilla hänen puolestaan.
KAHDEKSAS LUKU.
Kmicicillä oli todellakin Radziwillin antamat turvakirjat pääsyä varten kaikkien ruotsalaisten kapteenien, komendanttien ja kuvernöörien luo, joissa käskettiin päästää hänet vapaasti ja esteettömästi kulkemaan, mutta hän ei uskaltanut käyttää niitä hyväkseen. Hän otaksui, että ruhtinas Boguslaw oli heti Pilwiszkistä lähettänyt sanansaattajia kaikkiin suuntiin varoittamaan ruotsalaisia ja käskemään ottaa hänet kiinni. Sen vuoksi Andrzej sivuutti Lomzan ja Ostrolekan ja pyrki Pultuskin kautta Varsovaa kohti.
Rajaseutu oli jo suurimmaksi osaksi ruotsalaisten vallassa, jotka kuitenkin tyytyivät valtaamaan vain huomattavimmat kaupungit eivätkä sanottavasti uskaltaneet painautua synkkiin metsiin, joissa asui urhoollista ja asestettua kansaa, ikänsä metsissä elänyttä ja niin villiä, että kuningatar Maria Ludvika oli antanut rakentaa kappelin Myszynciin ja sijoittanut sinne jesuiittoja edes jossakin määrin totuttamaan asukkaita ihmistapoihin.
Kun Kmicic saapui syvempää salosta metsän rajaan, jossa asutus oli tiheämpää, niin hän näki kaikkialla tavattoman vilkasta liikettä. Tiet olivat täynnä erilaisissa ajopeleissä tahi ratsain kulkevaa aatelia. Kaikki kiiruhtivat lähimpiin kaupunkeihin vannomaan uskollisuudenvalaa uudelle kuninkaalle. Heille annettiin siitä todistus, joka takasi heille turvallisuuden ja oikeuden omaisuuteensa. Aateli kiiruhti, vaikkakin haluttomasti, valan tekoon, sillä niskoitteli joita uhkasivat kaikenlaiset rangaistukset, omaisuuden takavarikoiminen ja ryöstö. Kerrottiin ruotsalaisten siellä täällä alkaneen, kuten Suur-Puolassakin, ahdistaa epäluulonalaisia. Rikkaampia vastaan esitettiin vääriä syytöksiä, joiden perustalla käytiin heidän kimppuunsa.
Tämmöisissä oloissa oli vaarallista jäädä maalle. Ken voi kiiruhti kaupunkiin ollakseen ruotsalaisten päällikköjen välittömän silmälläpidon alaisena ja välttääkseen syytöstä vehkeilystä Ruotsin kuningasta vastaan.
Andrzej kuunteli tarkasti aatelin puheita ja pääsi sen verran perille asioista, että huomasi parhaitten tuttujen ja ystävienkin huolellisesti koettavan olla puhumatta keskenään ruotsalaisista ja uudesta hallituksesta. Tosin nuristiin ääneen ja hyvällä syyllä pakko-otoista, mutta samalla kaikki lohduttivat itseään sillä, että sodan päätyttyä pakkotilauksetkin lakkaavat. Itse ruotsalaisetkin vakuuttivat, että heti kun kuningas saa valtaansa koko maan, hän alkaa hallita sitä isällisesti.
Aateliset, jotka olivat luopuneet omasta hallitsijastaan ja isänmaastaan ja jotka äsken vielä olivat nimittäneet tyranniksi hyväntahtoista Jan Kasimiria, syyttäneet häntä yksinvallan tavoittelusta, vetäneet vastaköyttä kaikilla valtiopäivillä ja kaikissa kokouksissa sekä menneet uudistusten tavoittelussa niin pitkälle, että melkein ilman vastarintaa tunnustivat vihollisen hallitsijakseen, eivät nyt iljenneet edes valitellakaan. Olihan Kaarle Kustaa vapauttanut heidät tyrannista, olivathan he vapaaehtoisesti hylänneet laillisen kuninkaansa, olihan pantu toimeen muutos, jota he niin hartaasti olivat halunneet.
— Raskasta on, sangen raskasta, — sanoi joskus aatelismies toiselle, — mutta meidän on kuitenkin oltava ylpeitä uudesta kuninkaastamme. Hän on suuri hallitsija ja mainio soturi. Hän pitää kasakat kurissa, voittaa turkkilaiset ja karkoittaa ryssät rajoiltamme, ja meidän valtakuntamme alkaa kukoistaa liitossa Ruotsin kanssa.
— Oltiinpa ylpeitä tahi ei, — vastasi tavallisesti toinen, — niin minkäpä voi ylivoimalle. Ei sääsken ääni taivaaseen kuulu.