Przasnyszin läheisyydessä ympäröi Andrzejn ruotsalainen patrulli ja vei hänet miehineen komentajan luo. Hän selitti komendantille olevansa vaaliruhtinaan maasta ja kuljettavansa joka vuosi hevosia Sobotaan. Komendantti, joka itse oli Preussin saksalaisia, ei tehnyt heille vaikeuksia, mutta halusi nähdä hevoset.
— Minä ostan ne, - sanoi hän. — Toisilta ottaisin muitta mutkitta, mutta kun te olette Preussista, niin en tahdo teitä sortaa.
Kmicic joutui hieman hämilleen. Ilman hevosia hänellä ei ollut syytä kulkea etemmäksi, vaan hänen olisi luonnollisesti ollut palattava Preussiin. Hän määräsi hinnan, joka oli ainakin kaksi kertaa suurempi tavallista, mutta hänen hämmästyksekseen ei upseeri suuttunut eikä ruvennut tinkimään.
— Hyvä on, — sanoi hän. — Ajakaa hevoset talliin, minä tuon heti maksun.
Kiemliczit ilostuivat, mutta Andrzej vihastui ja riiteli. Ei ollut kuitenkaan muuta neuvoa kuin tehdä käskyn mukaan, muuten olisi heitä alettu epäillä.
Upseeri palasi ja antoi Kmicicille paperin, jossa oli kirjoitus.
— Mikä tämä on? — kysyi Andrzej.
— Rahaa, tahi samaa kuin raha, sillä se on kuitti.
— Mistä minä sitten saan maksun?
— Päämajasta… Varsovasta, — vastasi upseeri naurahtaen ilkeästi.