— Me myymme vain käteisellä — alkoi ukko Kiemlicz vaikerrella. — Mitä tämä tämmöinen on?… Voi pyhä Neitsyt…
Mutta Kmicic loi häneen ankaran katseen ja sanoi:
— Minulle on herra komendantin sana käteisen rahan veroinen. Varsovaan menen mielelläni, sillä siellä voi saada armenialaisilta kunnollista tavaraa, josta Preussissa maksetaan hyvä hinta.
Upseerin poistuttua sanoi Andrzej lohduttaakseen Kiemlicziä:
— Ole hiljaa, hölmö! Tuo kuitti on mitä parhain turvakirja, sillä sen nojalla voimme mennä vaikka Krakovaan asti valittamaan, että emme ole saaneet maksua. On helpompaa puristaa kivestä ulos heraa kuin ruotsalaisista rahoja. Mutta niitähän emme tarvitse. Saalistaja luuli meidät pimittäneensä eikä tiedäkään, minkä palveluksen hän oikeastaan on meille tehnyt. Hevosista maksan sinulle omilla rahoillani, ettet joutuisi häviölle.
Andrzej päätti yöpyä Przasnysziin ja vaihtaa pukunsa parempaan, mutta käyttää edelleen valenimeään. Halvan hevoskauppiaan puvussa hänen oli vaikeampi päästä puheisiin varakkaampien aatelisten kanssa ja kuulla heidän ajatuksiaan.
Muutettuaan ulkoasuaan hän meni kapakkaan, mutta se, mitä hän sai kuulla, ei ollut omiaan ilahduttamaan. Aateli joi maljoja Ruotsin kuninkaan kunniaksi ja kilisteli ruotsalaisten upseerien kanssa nauraen sukkeluuksille, joita nämä laskettelivat kuningas Jan Kasimirista ja Czarnieckista. Niin oli huoli oman nahan säilyttämisestä saanut ihmiset unhottamaan arvonsa.
Mutta tälläkin oli rajansa Aateli salli tehtävän pilaa itsestään, kuninkaasta, hetmaneista, Czarnieckista, mutta ei uskonnosta. Kun eräs ruotsalainen kapteeni väitti, että Lutherin oppi on yhtä hyvä kuin katolinenkin, niin hänen vieressään istuva nuori herra Grabkowski ei voinut tätä sietää, vaan iski häntä ohimoon ja puikahti siitä syntyneen mellakan aikana pakoon.
Kmiciciä inhoitti, ja hän palasi asuntoonsa, mutta ei saanut unta. Kuume puistatti häntä, ja mielen valtasi epäilys, että hän kenties liian myöhään oli kääntynyt väärältä tieltään, kun jo koko maa oli joutunut ruotsalaisten käsiin. Hän ajatteli, että kaikki oli jo hukassa ja Puola ainaiseksi raunioina.
— Tämä ei enää ole onnetonta sotaa, — ajatteli hän, joka päättyy jonkin maakunnan menetyksellä, vaan täydellistä tuhoa, koko Puolan joutumista Ruotsin maakunnaksi… Ja syypäät siihen olemme me itse, minä enemmän kuin kukaan muu!