— Siellä jo varmasti meitä etsitään.

— Kuka etsii?

— Ruhtinas.

Soroka vaikeni äkkiä, ja muut vaikenivat silloin myös kuin pelästyneinä.

— Hiljaa! — sanoi Soroka. — Tuolla kahisevat lehdet.

Sotamiehet kuuntelivat tarkasti. Lähellä kuului todellakin raskaita askelia, joiden alla maahan varisseet lehdet selvästi kahisivat.

— Hevosia on tulossa, — kuiskasi Soroka. Mutta askelet etenivät majalta, ja kohta sen jälkeen kuului hirven villi karjunta.

— Ne ovat hirviä! Joko se kutsuu luokseen naarasta tahi peloittelee toista sarvipäätä.

He vaikenivat taas ja alkoivat torkkua. Vain vääpeli nosti väliin päätään ja kuunteli hetkisen, mutta sitten pää painui rintaa vastaan. Näin kului tunti ja toinen, kunnes lähinnä olevat mustat hongat alkoivat näyttää harmailta ja niiden latvat hohtaa valkoisilta, aivan kuin joku olisi sulattanut hopeaa niiden päälle. Hirvien karjunta vaikeni, ja metsän syvyydessä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin valkeni päivä ja valaisi majan edustalla sikeässä unessa makaavien sotamiesten väsyneet kasvot.

Majan ovi aukeni, Kmicic ilmestyi kynnykselle ja huusi: