Lisola naurahti ja kysyi leikillään:
— Mutta kurkistatte kaiketi sentään munkkien aarrekammioon, vai kuinka?
— Se on mahdollista, — vastasi, Wrzeszczowicz. — Pyhä Neitsyt ei tarvitse priorin arkussa olevia taalereita. Koska kaikki maksavat veroa, niin maksakoot munkitkin.
— Entä jos he panevat vastaan? Wrzeszczowicz purskahti nauramaan:
— Tässä maassa ei kukaan pane vastaan, ja nyt ei enää voikaan — nyt on myöhäistä!
— Myöhäistä on, — toisti Lisola.
Siihen keskustelu päättyi. Illallisen syötyään he lähtivät matkaan. Kmicic jäi yksin. Tämä yö oli pahin kaikista, mitä hän oli viettänyt lähdettyään Kiejdanysta.
Kuunnellessaan Weyhard Wrzeszczowiczin sanoja hänen oli kaikin voimin hillittävä itseään, ettei olisi huudahtanut hänelle: »Valehtelet, koira!» ja hyökännyt hänen päälleen sapeli kädessä. Ettei hän sitä tehnyt, johtui vain siitä, että hän, valitettavasti, tunsi muukalaisen sanoissa sittenkin piilevän totuuden, kamalan ja polttavan kuin tuli, mutta kieltämättömän.
— Mitä minä olisin hänelle voinut sanoa? — kysyi hän itseltään. — Mitä todisteita esittää?… Totta hän puhui!… Tuo keisarin lähettiläskin myönsi, että kaikki on jo lopussa ja kaikki puolustus myöhäistä.
Kmicic kärsi kenties senkin takia niin suuresti tuosta sanasta »myöhäistä», että se oli tuomio, ei vain isänmaalle, vaan myös hänen yksityiselle onnelleen. Hän oli jo tarpeeksi saanut kärsiä. Hänen voimansa olivat lopussa, sillä viikkokausiin hän ei ollut kuullut muuta kuin »Kaikki on mennyttä, ei ole enää tilaisuutta, on jo myöhäistä!» Ei yksikään toivon säde ollut missään langennut hänen sieluunsa.