— Kuulin Wielunissa, että on niitä, jotka kehoittavat hänen majesteettiaan Kaarle Kustaata valtaamaan Jasnogorin luostarin… Onkohan se totta?
— Teidän ylhäisyytenne, luostari on lähellä Sleesian rajaa, ja Jan Kasimir voi saada sieltä helposti apujoukkoja. Meidän on vallattava se estääksemme häntä toimimasta… Minä itse ensimmäisenä kiinnitin siihen huomiota, ja hänen majesteettinsa on uskonut minulle tämän tehtävän.
Tässä Wrzeszczowicz äkkiä keskeytti puheensa muistaen Kmicicin, joka istui huoneen toisessa päässä, Hän meni nopeasti hänen luokseen ja kysyi:
— Herra ritari, ymmärrättekö saksaa?
— En sanaakaan! — vastasi Andrzej.
— Sepä vahinko! Tarkoituksemme oli pyytää teitä kanssamme puhelemaan.
Hän palasi taas Lisolan luo.
— Täällä on vieras aatelismies, — sanoi hän, — mutta hän ei ymmärrä sanaakaan saksaa, niin että voimme puhua vapaasti.
— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, — vastasi Lisola, — mutta koska olen itsekin katolilainen, niin en haluaisi pyhää paikkaa noin häväistävän… Olen varma siitä, että hänen majesteetillaan keisarilla on samanlaiset tunteet, ja siksi aion pyytää hänen majesteettiaan kuningasta säästämään munkkeja. Älkää kiiruhtako valtaamaan luostaria ennenkuin asiasta tulee uusi päätös.
— Minulla on tarkat, vaikkakin salaiset ohjeet. Voin vakuuttaa teidän ylhäisyydellenne, että pyhää paikkaa ei millään tavoin häväistä. Minä olen katolilainen…