— Jasnogorin kirkko!-vastasi talonpoika.
— Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt! — huudahti Kmicic ottaen hatun päästään.. Hänen seuralaisensa paljastivat myös päänsä.
Niin monien päivien sieluntuskien ja epäilysten jälkeen Andrzej äkkiä tunsi itsessään tapahtuvan ihmeellisen muutoksen. Heti kun hän kuuli sanat »Jasnogorin kirkko», katosi murhe hänen mielestään aivan kuin joku olisi poistanut sen kädellään.
Hänet valtasi jonkinmoinen käsittämätön pelko ja samalla suuri, pyhä riemu. Tuosta temppelistä, joka kukkulallaan kimalteli nousevan auringon säteissä, säteili Kmiciciä vastaan toivoa, jommoista hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut, varmuutta, jota hän niin kauan oli turhaan etsinyt, lannistumatonta voimaa, johon hän tahtoi turvautua. Häneen tuli kuin uutta elämää, ja se alkoi veren mukana kiertää hänen suonissaan. Hän hengähti syvään kuin sairas, joka herää kuumehoureista.
Mutta kirkko välkkyi yhä kirkkaampana aivan kuin olisi koonnut itseensä kaikki auringon säteet. Kmicic ei pitkään aikaan voinut kääntää siitä pois katsettaan. Hänen miestensäkin kasvot tulivat vakaviksi.
Äkkiä läpi tyynen ilman kajahti kirkonkellon kumahdus.
— Alas hevosen selästä!-huusi Andrzej.
Kaikki hyppäsivät alas satulasta ja polvistuivat rukoilemaan. Kmicic lausui ääneen rukouksen sanat, ja sotamiehet toistivat niitä yhteen ääneen. Ohi ajavat talonpojat yhtyivät heihin, ja joukko kasvoi yhä.
Kun rukous päättyi, lähti Andrzej miehineen jalkaisin eteenpäin, taluttaen hevosiaan ja laulaen. Andrzej kulki niin kevyesti kuin hänellä olisi ollut siivet hartioilla. Tien käänteissä kirkko väliin katosi näkyvistä, väliin tuli taas näkyviin. Näin he kulkivat kauan. Kirkko, luostari ja sen muurit alkoivat näkyä yhä selvempinä ja kasvoivat yhä suuremmiksi. Viimein näkyi kaukaa kaupunkikin ja kukkulan juurella taloja ja mökkejä, jotka valtavan kirkon rinnalla näyttivät pieniltä kuin linnunpesät.
Oli sunnuntai. Auringon noustua tie täyttyi ajopeleillä ajavista ja jalkamiehistä, jotka olivat matkalla jumalanpalvelukseen. Korkeista torneista alkoivat soida suuremmat ja pienemmät kirkonkellot täyttäen ilman soinnillaan. Tuossa näyssä ja kellojen kuminassa oli jotakin majesteetillista ja samalla tyyntä. Tämä maapala Jasna Góran luona oli kokonaan toisenlainen kuin muu maa.