Väkijoukko keräytyi kirkon seinien luo. Mäen alla seisoi satoja erilaisia ajopelejä. Ihmisten puheen sorina sekaantui hevosten hirnuntaan. Kauempana oikealla, mäelle johtavan valtatien varrella oli kokonaisia rivejä kojuja, joissa myytiin metallisia ja vahasta tehtyjä uhrilahjoja, kynttilöitä, pyhimysten kuvia ja ristejä. Ihmisjoukko lainehti vapaasti paikalla.
Portit olivat levällään; jokainen tuli ja meni vapaasti mielensä mukaan. Muureilla tykkien luona ei ollut sotamiehiä. Itse paikan pyhyys näytti suojelevan kirkkoa ja luostaria. Kenties munkit myös luottivat Kaarle Kustaan kirjeisiin, jotka takasivat heille turvallisuuden.
YHDESTOISTA LUKU.
Muurin portilta talonpojat ja aateliset, eri seutujen asukkaat, kaiken ikäiset ja säätyiset ihmiset ryömivät kirkkoon polvillaan, laulaen hengellisiä lauluja. Tämä virta kulki sangen hitaasti ja pysähtyen tavan takaa kapeammissa kohdissa. Laulujen ja rukousten lomassa kumarsivat kulkijat painaen otsansa maahan. Silloin kuuluivat vain kerjäläisten anovat äänet; nämä istuivat ihmisvirran kummallakin puolen ja paljastivat nähtäviksi rujot jäsenensä. Heidän uikutukseensa sekaantuivat lanttien kilahdukset, kun ne putoilivat läkki- ja puuastioihin. Ja uudelleen lähti päitten virta kulkemaan eteenpäin ja laulut alkoivat taas kaikua.
Sikäli kuin virta läheni kirkon ovea, kasvoi hartaus ja muuttui hurmioksi. Kaikkialla näkyi ylöspäin kohotettuja käsiä, taivaaseen luotuja silmiä, innostuksesta kalvenneita tahi rukouksen vääristämiä kasvoja.
Säätyerotus katosi kokonaan. Sekaisin olivat siinä talonpoikain viitat ja aatelisten vaipat, sotamiesten nutut ja porvarien keltaiset takit.
Kirkon ovella tungos vielä kasvoi. — Ihmisten ruumiit eivät enää olleet virta, vaan silta niin tiivis, että olisi voinut kulkea päitä ja olkapäitä myöten koskematta maahan. Ei riittänyt ilmaa hengitettäväksi eikä tilaa ruumiille, mutta henki, joka heitä elähdytti, teki heidät lujiksi kuin rauta. Jokainen rukoili, ei kukaan ajatellut mitään muuta. Jokaisen kannettavana oli koko tuon joukon paino, mutta ei kukaan sortunut, vaan tuhansien likistämänä tunsi voimansa kasvavan tuhatkertaisiksi ja sen voiman avulla tunkeutui eteenpäin rukoukseen vaipuneena, innostuksen hurmiossa.
Kmicic oli miehineen ensimmäisten joukossa, ja he olivat myös kirkossa ensimmäisiä. Virta painoi hänet sitten ihmeitätekevään kappeliin, jossa kaikki lankesivat kasvoilleen itkien ja suutelivat haltioituneina lattiaa. Niin teki myös Andrzej, ja kun hän vihdoin uskalsi kohottaa päänsä, niin hänet täytti semmoinen ilon ja onnen, mutta samalla myös pyhän vavistuksen tunne, että hän oli pyörtyä.
Kappelissa vallitsi punertava valohämy, jota alttarin luona liekehtivät kynttilät eivät kyenneet sanottavasti haihduttamaan. Värillistä valoa tuli ikkunoittenkin kautta, ja kaikki tuo punainen, sinipunerva, kultainen ja tulenkeltainen välke väreili seinillä ja sen veistoksilla ja painautui nurkkien pimentoon, josta hahmottui näkyviin oudon näköisiä, aivan kuin uneen vaipuneita esineitä. Salaperäiset valon pilkahdukset ja varjot sulautuivat pimeyteen niin huomaamatta, että kaikki ero valon ja pimeyden välillä katosi. Alttarin kynttilöillä oli kultaiset kehät liekin ympärillä. Suitsutusastioista pöllähteli savu purppuranpunaisina pilvinä. Uhritoimitusta suorittavan munkin valkea puku heijasteli hillittyjä sateenkaaren värejä. Kaikki tämä oli puolittain näkyvää, puolittain peitettyä, ylimaailmallista — valojen ja varjojen häilyntä ei ollut tästä maailmasta, vaan salaperäistä, mystillistä, pyhää, rukouksen ja hartauden kyllästämää.
Kirkon päälaivasta kuului ihmisäänten sorina kuin suuren meren kaukainen pauhu, mutta täällä vallitsi syvä hiljaisuus, jonka keskeytti vain messupapin ääni.