— Myönnettävä on, — sanoi Zamoyski juhlallisesti, — että näissä tiedoissa ei ole mitään paikkansa pitävää. Ruotsalaisille olisi Częstochowon valtaus vahinko eikä etu, kuningas ei ole täällä joten Lisola ei voinut olla menossa hänen luokseen, Wrzeszczowicz ei ole voinut uskoa hänelle salaisuuksiaan, sitäpaitsi hän ei ole harhaoppinen, vaan katolilainen, ei luostarin vihollinen, vaan sen hyväntekijä, ja, loppujen lopuksi, vaikka itse saatana häntä houkuttelisi käymään luostarin kimppuun, niin hän ei uskaltaisi tehdä sitä vastoin kuninkaan tahtoa ja turvakirjaa.
Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:
— Mitä vastaatte tähän ja miksi, missä tarkoituksessa tahdotte peloittaa kunnianarvoisia isiä ja meitä muita täällä?
Kmicic seisoi kuin syytetty oikeuden edessä. Toiselta puolen hänet valtasi epätoivo, kun hän ajatteli, että luostari joutuisi vihamiehen saaliiksi, toisaalta hän häpesi, sillä hän itse huomasi, että kaikki puhui hänen tiedonantoaan vastaan ja häntä voitiin helposti pitää valehtelijana. Tätä ajatellessa alkoi viha kiehua hänessä, synnynnäinen kiivaus heräsi, loukattu ylpeys sitä vielä voimisti ja esille tuli entinen puolivilli Kmicic. Hän taisteli sisällisesti, mutta voitti itsensä, kokosi kaiken kärsivällisyytensä ja toistettuaan itsekseen: »Syntieni tähden! Syntieni tähden!» — hän vastasi värin vaihtuessa hänen kasvoillaan:
— Toistan vielä kerran, mitä olen kuullut: Weyhard Wrzeszczowicz aikoo vallata luostarin. En tiedä milloin se tapahtuu, mutta luulen sen tapahtuvan pian… Minä varoitan, ja teidän on syy, jos ette ota varoitusta varteen.
Tähän vastasi Piotr Czarniecki painokkaasti:
— Hiljempaa, herra ritari, hiljempaa!… Älkää korottako ääntänne!
Sen jälkeen hän lausui kokoontuneille:
— Sallitteko, kunnioitetut isät, että teen muutamia kysymyksiä tälle tulokkaalle?
— Teillä ei ole oikeutta loukata minua! — huusi Kmicic.