Hänen kotkansilmänsä näki läpi savun ja tomun. Kun hän jossakin rakennusten välissä huomasi lakkeja tahi kypäröitä kerääntyvän yhteen, niin hän suuntasi tykin suun sinne ja hajoitti joukon tarkasti tähdätyllä laukauksella.
Joskus hän purskahti nauramaan, kun oli saanut tehdyksi tavallista suurempaa tuhoa. Kuulia vinkui hänen ympärillään, mutta hän ei niitä huomannutkaan. Erään laukauksen jälkeen hän hypähti lavetille, tähysti terävästi kauas ja huudahti:
— Yksi tykki on ammuttu rikki!… Nyt siellä on vain kolme!…
Hän ei levähtänyt koko aamupäivänä. Hiki virtaili hänen otsastaan, paita höyrysi, kasvot olivat ruudin savusta mustuneet, silmät kiiluivat.
Itse Czarniecki ihmetteli hänen osuvia laukauksiaan ja sanoi hänelle useamman kerran työn lomassa:
— Te ette ole ensikertaa sodassa! Heti sen näkee! Missä olette näin hyvän opin saanut?
Kello kolme sai Kmicic tarkasti tähdätyllä laukauksella toisen ruotsalaisten tykin vaikenemaan. Muutkin tykit vieritettiin pian pois patterilta. Ilmeisesti ruotsalaisten mielestä sitä asemaa ei voinut säilyttää.
Kmicic hengähti syvään.
— Levätkää nyt! — sanoi hänelle Czarniecki.
— Hyvä on! Minun on nälkä, — vastasi Kmicic. — Soroka, anna syötävää, mitä sattuu olemaan!