Vanha vääpeli kiiruhti pois ja toi hetkisen kuluttua tuopissa viinaa sekä astian savustettua kalaa.
Kmicic alkoi syödä hyvällä halulla, mutta loi väliin aina katseensa ylös ja seurasi silmillään lähellä lenteleviä kranaatteja yhtä välinpitämättömästi kuin olisi katsellut variksia.
— Niillä on huonot tykkimiehet, tähtäävät liian ylös, — sanoi Andrzej jatkaen syöntiään. — Katsokaa, kaikki kuulat lentävät muurin yli meidän luoksemme!
Nämä sanat kuuli nuori munkki, seitsemäntoista vuoden ikäinen nuorukainen, joka juuri oli päässyt alokkaaksi. Hän oli koko ajan antanut kuulia, kun tykkiä ladattiin, vaikka hänen koko ruumiinsa vapisi pelosta, sillä hän oli ensikertaa sodassa. Kmicicin levollisuus teki häneen valtavan vaikutuksen. Kun hän nyt kuuli Kmicicin sanat, vetäytyi hän vaistomaisesti lähemmäksi häntä aivan kuin toivoen suojaa hänen voimakkaiden siipiensä alla.
— Voivatko nuo tuolta päin tulevat kuulat osua meihin? — kysyi hän.
— Miksikä ei!-vastasi Andrzej. — Pelkäätkö, veliseni?
— Hyvä herra, — vastasi nuorukainen vavisten, — olin kuvitellut sodan kauheaksi, mutta en luullut, että se on näin kauheata!
— Jokainen kuula ei tapa, muutenhan ei ihmisiä olisi maailmassa, ei ennättäisi syntyä riittävää määrää.
— Enimmän minä pelkään noita tulikuulia, noita kranaatteja. Miksi ne niin pamahtavat haljetessaan?… Jumalan Äiti, auta!… ja haavoittavat niin pahasti?…
— Minä sen selitän sinulle, niin saat lisää kokemusta, pikku isä.
Tuommoinen kuula on raudasta, mutta sisältä ontto ja ruudilla täytetty.
Yhdessä paikassa on pieni reikä, jossa on paperitulppa tahi joskus
puinen nappula.