— Mitkä kirjeet? — kysyi uudelleen Soroka.
— Tuhannen sarvipäätä! Hetmanin kirjeet Ruotsin kuninkaalle, herra
Lubomirskille ja kaikki ne, mitä minulla oli…
— Jos niitä ei ole vyössä, niin niitä ei ole missään. Lienevät kadonneet matkalla.
— Ratsujen selkään ja etsimään! — huusi Kmicic peloittavalla äänellä.
Mutta ennenkuin ällistynyt Soroka ennätti lähteä huoneesta, vaipui Andrzej voimattomana vuodetta vastaan ja alkoi tarttuen käsillään päähänsä vaikeroida:
— Oi!… Kirjeeni, kirjeeni!… Sotamiehet lähtivät heti. Jäljelle jäi vain yksi, jolle Soroka oli antanut määräyksen vartioida majan luona. Kmicic jäi yksin majaan ja alkoi ajatella asemaansa, joka ei ollut kadehdittava. Häntä uhkasi mahtavien Radziwillien kauhea kosto, jota ei voinut välttää. Eikä vain häntä, vaan kaikkia, joita hän rakasti, eli lyhyesti sanoen Oleńkaa. Kmicic tiesi, että ruhtinas Janusz empimättä olisi valmis haavoittamaan häntä kaikkein arimpaan kohtaan, s.o. suuntaamaan kostonsa neiti Billewicziin. Ja Oleńka oli Kiejdanyssa täydelleen julman magnaatin vallassa, jonka sydän ei tuntenut sääliä. Mitä enemmän Kmicic ajatteli asemaansa, sitä selvemmin hän havaitsi, että se oli aivan kauhea. Boguslawin ryöstön jälkeen pitävät Radziwillit häntä petturina. Jan Kasimirin kannattajat, Sapiehan puoluelaiset ja kapinoivat liittoutuneet pitävät häntä myös petturina ja Radziwillien kätyrinä. Niistä monista leireistä, puolueista, ja vieraista sotajoukoista, jotka sillä hetkellä olivat Puolan alueella, ei ollut ainoatakaan leiriä, ainoatakaan puoluetta, ainoatakaan sotajoukkoa, joka ei olisi pitänyt häntä suurimpana ja pahimpana vihollisenaan. Chowański oli jo luvannut palkinnon hänen päästään; nyt semmoisen lupaavat Radziwillit, ruotsalaiset — kenties ovat jo luvanneet myös onnettoman Jan Kasimirin puoluelaiset. »Kuka mitä kaapii, se sitä saapi!» — ajatteli Kmicic. Käymällä ruhtinas Boguslawin kimppuun hän tahtoi heittää hänet liittoutuneitten jalkoihin saadakseen nämä täysin vakuutetuiksi siitä, että katkaisee kaikki suhteensa Radziwilleihin, lyöttäytyäkseen heihin ja saavuttaakseen oikeuden taistella kuninkaan ja isänmaan puolesta. Toiselta puolen Boguslaw hänen käsissään olisi ollut vakuutena Oleńkan turvallisuudesta. Mutta nyt, kun Boguslaw oli voittanut hänet ja poistunut, oli Oleńkan turvallisuus mennyttä, ja mahdotonta oli todistaa, että Kmicic vilpittömästi oli luopunut Radziwillien palveluksesta. Tosin oli hänellä tie auki liittoutuneitten luo, ja jos hän hyökkäisi Wolodyjowskin ja tämän ystävien luokse, niin he ehkä säästäisivät hänen henkensä. Mutta ottaisivatko he hänet joukkoonsa toverina, uskoisivatko häntä eivätkä luulisi hänen tulleen vakoilemaan tahi vaikuttamaan sotajoukon henkeen ja houkuttelemaan miehiä Radziwillien puolelle? Samassa hän muisti olevansa syypää liittoutuneitten veren vuodatukseen, muisti ensimmäisenä lyöneensä Kiejdanyssa kapinaan nousseet unkarilaiset ja rakuunat ja pakottaneensa heidät kuuliaisuuteen, ammuttaneensa uppiniskaiset upseerit ja sotamiehet, linnoittaneensa Kiejdanyn ja siten auttaneensa Radziwillit voittoon Samogitiassa… »Kuinka minä sinne menisin?» — ajatteli hän. — »Rutto olisi siellä mieluisampi vieras kuin minun persoonani!… Voisin mennä, jos kuljettaisin Boguslawia nuora kaulassa satulaani sidottuna, mutta en näin tyhjin käsin!…»
Jos hänellä olisi ollut edes nuo kirjeet, niin hänellä olisi ollut ruhtinas Janusz vallassaan; nuo kirjeet olisivat voineet horjuttaa ruotsalaistenkin luottamusta hetmaniin… Niillä olisi voinut pelastaa Oleńkan…
— Vedenpaisumus II.
Mutta jokin paha henki oli laittanut niin, että kirjeet katosivat.
Kun Kmicic ajatteli tätä kaikkea, tarttui hän uudelleen päähänsä.