— Kuka siellä? Kuuluuko jotakin uutta?
— Minä se olen, Czarniecki, — vastasi Piotr, — ja kanssani on Babinicz. Emme kumpikaan saa unta, sillä ruotsalaiset pyörivät yhä mielessä. Tämä Babinicz on levoton sielu eikä voi olla yhdessä paikassa. Nyt hänen mielensä, kovin tekee ruotsalaisten luo heidän valliensa taakse kysymään, aikovatko he huomennakin ampua entiseen tapaan vai antavatko meille ja itselleen huoahtamisen aikaa.
— Kuinka? — kysyi isä Kordecki ihmettelyään salaamatta. — Tahtooko
Babinicz poistua linnoituksesta?…
— Toisten kanssa, toisten kanssa! — kiiruhti Czarniecki vastaamaan. — Minun ja muutamien muiden kanssa. Ruotsalaiset näkyvät tuolla valliensa takana vetelevän unia, ei näy tulia eikä vahteja. Luottavat liiaksi meidän heikkouteemme.
— Naulaamme kiinni tykit! — lisäsi Kmicic innokkaasti.
— Ihmeellinen mies, tuo Babinicz! — huudahti Zamoyski. — Yritys on suuri ja voi päättyä huonosti. Onpa meille Jumala lähettänyt aikamoisen liettualaisen! Hänen innolleen minä annan tunnustuksen. Ei häntä täältä kukaan sinne aja, oma halu vain vetää!
Priori Kordecki, joka kammoksui verenvuodatusta, varsinkin silloin, kun oma henki ei ollut vaarassa, epäröi ensin, mutta huomasi tarkemmin ajateltuaan suunnitelman sopivaksi Pyhän Neitsyen puolustajille.
— Antakaa minun ensin rukoilla! — sanoi hän. Hän polvistui Jumalan äidin kuvan eteen ja rukoili. Sen jälkeen hän lausui:
— Rukoilkaa nyt tekin! Sitten saatte lähteä matkaan.
Neljännestuntia myöhemmin he kaikki neljä lähtivät muureille. Vallit kauempana nukkuivat. Yö oli hyvin pimeä.