— Montako miestä tahdotte ottaa? — kysyi isä Kordecki Kmiciciltä.
— Minäkö? — sanoi Andrzej ihmeissään. — Minä en ole täällä päällikkö enkä tunne seutua niin hyvin kuin herra Czarniecki. Lähden mukaan taistelemaan, mutta johtakoon meitä herra Czarniecki. Sen vain tahtoisin, että Soroka olisi mukana, sillä hän on oivallinen sotilas.
Tämä vastaus oli mieleen sekä Czarnieckille että priorille, joka näki siinä ilmeisen todistuksen nöyryydestä. Ryhdyttiin heti toimiin. Valittiin miehet käskettiin olemaan aivan hiljaa ja ryhdyttiin raivaamaan pääsyä muurista ulos.
Tunnin kuluttua oltiin valmiina lähtöön. Miehillä oli aseina sapelit ja pistolit, joillakuilla pyssyt, talonpojilla taas viikatteet.
Tultuaan ulos linnoituksesta joukko järjestyi. Czarniecki asettui sen etunenään, Kmicic aivan viimeiseksi, ja he alkoivat edetä pitkin vallihaudan reunaa henkeään pidätellen aivan kuin sudet hiipivät lammastarhaan.
Joskus kuitenkin viikate kalahti toiseen, joskus irtaantui kivi jalkojen alla, ja näistä äänistä huomasi joukon etenevän. Kun oli tultu alas, pysähtyi Czarniecki. Hän jätti siihen, verraten lähelle valleja, osan miehiä unkarilaisen Janiczin johdolla seisomaan. Itse hän suuntasi kulkunsa jonkin verran oikealle, ja kun maa jalkojen alla alkoi tuntua pehmeämmältä, niin että askelet eivät kaikuneet, hän johti joukkoaan nopeammin eteenpäin.
Hänen aikomuksenaan oli kiertää valli, hyökätä nukkuvien kimppuun takaapäin ja ajaa heidät luostarin suuntaan Janiczin miehiä kohti. Tämän ajatuksen oli hänelle antanut Kmicic, joka nyt kulki sapeli kädessä hänen vierellään.
Äänettömänä eteni joukko. Äkkiä pilkisti kuu pilvien lomasta ja valaisi hiukan ympäristöä. He olivat tulleet jo vallin taakse.
Kuten Kmicic oli otaksunutkin, ei täällä ollut vartijoita. Miksi ruotsalaiset olisivatkaan asettaneet niitä omien valliensa ja pääjoukkonsa väliin, joka oli hiukan etempänä? Varovaisinkaan päällikkö ei olisi voinut odottaa mitään vaaraa siltä taholta.
— Nyt aivan hiljaa! — sanoi Czarniecki. — Jo näkyy telttoja.