Näin kuluivat päivät ja viikot. Talvi tuli yhä ankarammaksi. Tatran lumisilta huipuilta puhalteli purevia tuulia tuoden mukanaan jäätä ja lunta, öisin ruotsalaiset kokoontuivat leiritulien ympärille antautuen mieluummin luostarin kuulien kuin pakkasen surmattaviksi.
Maa oli kova, ja se vaikeutti varustusten rakentamista. Piiritys ei tuottanut tuloksia. Ei vain upseerit vaan koko sotajoukko toisteli yhtä ainoata sanaa: »neuvottelu».
Aloite tuli munkkien puolelta. Müllerin luo saapuivat lähettiläinä isä Dobrosz ja oppinut Stawicki. Nämä vihjailivat Müllerille, että antautuminen voisi tulla kysymykseen. Sen kuultuaan Müller oli vähällä syleillä heitä ilosta, sillä nyt ei ollut kysymys Częstochowosta vaan koko maasta. Jasna Góran antautuminen olisi vienyt isänmaanystäviltä viimeisenkin toivon ja lopullisesti antanut valtakunnan Ruotsin kuninkaan käsiin, kun taas päinvastoin voitollinen vastarinta saattoi muuttaa mielet ja saada syntymään uuden kauhean sodan.
Enteitä oli jo näkynyt. Müller tiesi sen ja tunsi, mihin hän oli antautunut, mikä ankara edesvastuu oli hänen hartioillaan. Hän tiesi, että häntä odotti joko kuninkaan suosio, marsalkan sauva, kunniavirat ja arvonimet tahi lopullinen lankeemus. Kun hän nyt itse huomasi ottaneensa liian kovan pähkinän purtavakseen, niin hän otti munkit vastaan niin kohteliaasti kuin he olisivat olleet keisarin tahi sulttaanin lähettiläitä. Hän piti heille kemut, esitti itse heidän maljansa ja myös priorin maljan, lahjoitti heille kalaa luostariin vietäväksi ja myönsi lopuksi niin edulliset antautumisehdot, että hän ei hetkeäkään epäillyt niiden tulevan ilomielin hyväksytyiksi. Isät kiittivät nöyrästi niinkuin munkkien sopi, ottivat paperin ja poistuivat. Müller tiedoitti leirille, että seuraavana aamuna portit avattaisiin. Kuvaamaton ilo vallitsi ruotsalaisten leirissä. Sotamiehet poistuivat valleilta ja juoksuhaudoista, lähestyivät muureja ja ryhtyivät keskustelemaan piiritettyjen kanssa.
Mutta luostarista ilmoitettiin, että ennen näin tärkeän asian päättämistä priorin piti neuvotella koko veljeskunnan kapitoliumin kanssa, minkä vuoksi pyydettiin vielä yhden päivän lykkäystä. Müller suostui empimättä. Neuvottelusalissa kesti istunto todellakin myöhään yöhön.
Vaikka Müller oli vanha, kokenut soturi, joka oli käynyt monet neuvottelut, niin kuitenkin hänen sydämensä löi levottomasti, kun hän seuraavana päivänä näki kahden valkopukuisen munkin lähestyvän leiriä.
Ne eivät olleet samoja isiä kuin viime kerralla. Edellä kulki isä
Maciej Bleszyński, filosofian lehtori, kantaen sinetöityä kirjettä.
Hänen jäljessään asteli isä Zacharyasz Malachowski kädet ristissä
rinnalla, pää alas painettuna ja hieman kalvennein kasvoin.
Kenraali otti heidät vastaan esikuntansa ympäröimänä, ja vastattuaan kohteliaasti isä Bleszyńskin syvään kumarrukseen hän otti nopeasti vastaan kirjeen, avasi sen ja alkoi lukea.
Mutta äkkiä hänen kasvonsa peloittavasti muuttuivat: veri tulvahti hänen päähänsä, silmät pullistuivat, kaula paisui ja hirveä vihastus kuvastui hänen kasvoillaan. Hän ei saanut sanaakaan suustaan ja osoitti vain kädellään Hessenin prinssille kirjettä. Tämä silmäsi siihen ja kääntyen päälliköiden puoleen sanoi tyynesti:
— Munkit vain ilmoittavat, että he eivät voi luopua Jan Kasimirista, ennenkuin primas on julistanut uuden kuninkaan, toisin sanoen he eivät halua tunnustaa Kaarle Kustaata.