Müller ei pitänyt Hessenin prinssistä, mutta niinkuin moniin alhaissyntyisiin niin häneenkin vaikutti suuresti ylhäisille ominainen kylmä, kohtelias ja samalla ylpeä puhetapa. Hän koetti itsekin omaksua samanlaisen tavan siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt hän hillitsi vihan puuskan ja sanoi tyynemmin:
— Munkit hirtetään huomenna.
— Asia ei kuulu minuun, — sanoi Hessenin prinssi, — mutta näin ollen käskekää, teidän ylhäisyytenne, jo tänään ryhtyä toimenpiteisiin niitä kahtatuhatta puolalaista vastaan, jotka ovat leirissämme, sillä muussa tapauksessa he huomenna ryhtyvät toimiin meitä vastaan… Jo nytkin on ruotsalaisten sotamiesten turvallisempaa mennä susien luolaan kuin heidän telttoihinsa… Siinä on kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, ja nyt saan toivottaa teidän ylhäisyydellenne menestystä…
Näin sanoen hän lähti päämajasta.
Müller huomasi menneensä liian pitkälle. Määräyksiään hän ei kuitenkaan peruuttanut, ja vielä samana päivänä alettiin koko luostarin nähden laittaa hirsipuuta. Samaan aikaan sotamiehet, käyttäen hyväkseen aselepoa, tulivat yhä lähemmäksi muureja jatkaen herjauksiaan ja ärsyttelyään. Kokonaisia joukkoja heitä kiipeili kalliolle, ja he lähestyivät niin tiheinä ryhminä kuin aikoisivat tehdä väkirynnäkön.
Kmicic, jota ei, kuten hän oli pyytänyt, oltu pantu kahleisiin, ei todellakaan jaksanut enää sietää tätä menoa. Hän laukaisi äkkiä tykin tähdäten suurimpaan joukkoon niin hyvällä menestyksellä, että kaikki etumaisina kulkevat sotamiehet syöksyivät kuolleina alas. Se oli kuin merkkinä, sillä heti käskemättä ja vastoin kieltojakin alkoivat kaikki tykit jylistä ja musketit paukahdella.
Ruotsalaiset, joita näin ammuttiin eri suunnilta, alkoivat huutaen paeta linnoituksen luota, mutta monta kaatui vielä tielle. Czarniecki riensi Kmicicin luo.
— Tiedättekö, että tuon saatte maksaa hengellänne?
— Tiedän, mutta se on minusta samantekevää! Kas noin!…
— Siinä tapauksessa tähdätkää hyvin! Kmicic tähtäsi hyvin.