Pian hänellä kuitenkaan ei ollut edessään ketään, johon tähtäisi. Ruotsalaisten leirissä oltiin raivostuneita. Ymmärrettiin ruotsalaisten itsensä olleen syynä aselevon rikkoutumiseen, ja Müller itsekin mielessään myönsi luostarin puolustajain menetelleen oikein.
Mutta, mikä oli tärkeämpää ja mitä Kmicic itsekään ei aavistanut, hän oli laukauksillaan todennäköisesti pelastanut vangittujen isien hengen, sillä nyt Müller tuli vakuutetuksi, että munkit pahimmassa tapauksessa olivat todellakin valmiit kirkon ja luostarin hyväksi uhraamaan kaksi veljistään. Sekin ajatus nousi nyt kenraalin mieleen, että jos hiuskarvakaan putoaa lähettiläiden päästä, niin silloin ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta jäljellä kuin taistelu luostaria vastaan.
Seuraavana päivänä hän kutsui molemmat vangitut munkit luokseen päivälliselle ja sitä seuraavana hän lähetti heidät takaisin luostariin.
Isä Kordecki itki nähdessään heidät kaikki syleilivät heitä ja ihmettelivät kuullessaan heiltä, että juuri nuo laukaukset olivat heidät vapauttaneet. Priori, joka oli tähän saakka ollut vihainen Kmicicille, kutsui hänet luokseen ja sanoi:
— Olin vihainen, sillä luulin sinun syösseen heidät turmioon, mutta Pyhä Neitsyt näyttää sinut innoittaneen. Se on armon merkki, riemuitse siitä!
— Isä armahin, nyt kai ei enää jatketa neuvotteluja? — kysyi Kmicic suudellen hänen kättään.
Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun torvi törähti portin edustalla ja uusi Müllerin sanantuoja saapui sisälle luostariin.
Se oli Kuklinowski, vapaaehtoisen joukon päällikkö, joka oli yhtynyt ruotsalaisiin.
Pahimmat lurjukset, joilla ei ollut uskoa eikä kunniaa, palvelivat tuossa joukossa. lisäksi siinä oli eriuskolaisia, kuten luterilaisia, areiolaisia ja kalvinilaisia. Tämä selitti heidän myötätuntonsa ruotsalaisia kohtaan, mutta pääasiassa oli heidät vienyt Müllerin leiriin ryöstön ja saalistamisen halu. Tämä joukko, johon kuului rosvoja, paenneita vankeja ja kuolemaantuomittuja, muistutti jonkinverran Kmicicin entistä joukkoa, mutta Kmicicin miehet rakastivat taistelua, nämä vain ryöstöä. Kuklinowski itse oli vielä vähemmän Kmicicin kaltainen. Hänen tukassaan oli harmaata, hänen kasvonsa olivat kuihtuneet, ilme julkea ja kavala. Hän oli niitä sotilaita, joista rosvoileva elämä ja alituiset taistelut ovat kokonaan kuolettaneet omantunnon. Paljon tuollaisia kierteli kolmikymmenvuotisen sodan jälkeisenä aikana kaikkialla Saksassa ja Puolassa. He olivat valmiit palvelemaan ketä tahansa, ja usein ratkaisi vain sattuma sen, kenen puolella he olivat.
Isänmaa, uskonto — sanalla sanoen kaikki mikä on pyhää — oli heistä aivan samantekevä. He tunsivat vain sotilaselämän ja etsivät siitä huvia, etuja ja unhotusta. Kuitenkin he tavallisesti palvelivat jokseenkin uskollisesti sitä, jonka palvelukseen olivat ruvenneet. Tämä johtui jonkinmoisesta sotilaan ja rosvon kunniantunnosta ja myös siitä, että he eivät tahtoneet vahingoittaa ansiomahdollisuuksiaan.