Kmicic ei ollut ainoastaan haavoittunut, vaan laukaus oli myös saattanut hänet tainnoksiin. Soroka kostutti tavan takaa riepua satulassa riippuvassa vesileilissä ja pyyhki hänen kasvojaan; väliin hän pysähtyi purojen ja lammikoiden kohdalle ottamaan raikasta vettä, mutta ei vesi, eivät pysähdykset eivätkä hevosen liikkeet kyenneet palauttamaan Andrzejta tajuunsa. Hän makasi kuin kuollut, ja mukana kulkevat sotamiehet, jotka olivat kokemattomampia tällaisissa asioissa kuin Soroka, alkoivat levottomina arvella, että hän ei ollut hengissä.
— Elää, - vastasi Soroka. — Kolmen päivän kuluttua hän istuu ratsun selässä niinkuin paras meistä.
Noin tunnin kuluttua Kmicic aukaisikin silmänsä, ja hänen suustaan lähti vain yksi sana:
— Juotavaa!
Soroka vei hänen huulilleen läkkiastian, jossa oli raikasta vettä, mutta suun avaaminen näytti tuottavan Andrzejlle sietämätöntä tuskaa. Hän ei voinut juoda. Hän ei enää mennyt tainnoksiin, mutta hän ei kysynyt mitään, vaan oli kuin olisi unhottanut kaikki. Hänen silmänsä olivat selkoselällään, ja hän katseli tylsästi metsää, sinistä taivaan kaistaletta, joka näkyi hänen yläpuolellaan oksien välistä, ja tovereitaan — katseli kuin ihminen, joka juuri on herännyt unesta tahi selvinnyt päihtymyksestä, ja antoi sanaakaan sanomatta Sorokan tarkastella häntä eikä valittanut, kun kääreitä muutettiin. Näyttipä kylmä vesi, jolla vääpeli pesi haavan, tuntuvan hänestä hyvältäkin, sillä väliin hänen silmänsä nauroivat.
Mutta Soroka lohdutteli häntä:
— Huomenna, herra eversti, on paha ohitse. Jumalan avulla selviydymme.
Illemmalla alkoi tylsyys todellakin hävitä. Ennen auringon laskua
Kmicic oli virkeämmän näköinen ja kysyi:
— Mitä huminaa se on?
— Mikä? Ei täällä mikään humise, — vastasi Soroka.