Ilmeisesti oli vain Andrzejn päässä huminaa, sillä ilta oli tyyni, laskevan auringon säteet lankesivat viistoon, tunkeutuivat tiheikköön ja valaisivat kultaisin kimmellyksin synkkää saloa punaten honkien rungot. Ei käynyt tuulen henkäystäkään. Vain siellä täällä varisi pähkinäpuista, koivuista ja pyökeistä lehtiä maahan tahi jokin arka eläin sai aikaan kahinaa painuessaan ratsastajia pakoon syvemmälle metsään.
Vaikka ilta oli kylmä, alkoi kuume nähtävästi nousta Andrzejn ruumiissa. Hän mutisi useaan kertaan:
— Teidän ylhäisyytenne! Välillämme on kysymys elämästä ja kuolemasta!
Lopulta tuli aivan pimeä, ja Soroka ajatteli jo yöpymistä, mutta koska he olivat tulleet kosteaan, soiseen paikkaan, jatkoivat he matkaansa päästäkseen ylävämpiin ja kuivempiin osiin metsää.
He matkasivat tunnin ja vielä toisenkin, mutta suosta ei tullut loppua.
Alkoi olla valoisampaa, sillä täysikuu oli noussut taivaalle. Äkkiä
Soroka, joka ratsasti ensimmäisenä, hyppäsi satulasta ja alkoi tarkasti
tutkia maata.
— Tästä on mennyt hevosia, — sanoi hän. — Jäljet näkyvät.
— Kukapa tästä on voinut ajaa, kun tässä ei ole mitään tietäkään? — sanoi yksi sotamiehistä, jotka tukivat Kmiciciä.
— Mutta jälkiä on, vieläpä melkoinen määrä! Kas, tuolla honkien välissä ne näkyvät kuin kämmenellä.
— Kenties on karja kulkenut siitä.
— Mahdotonta. Ei karja enää ole ulkona metsässä. Sitäpaitsi nuo ovat aivan selvästi kavion jälkiä. Tästä on kulkenut ihmisiä. Olisipa hyvä löytää vaikkapa metsänvartijan mökki.