— Seuratkaamme siis jälkiä.
— Tehdään niin!
Soroka hyppäsi taas hevosen selkään, ja lähdettiin liikkeelle. Kavioitten jäljet näkyivät selvästi sammaleisessa maassa, ja eräät niistä, mikäli kuutamossa saattoi erottaa, näyttivät aivan tuoreilta. Mutta hevoset vajosivat kulkiessaan yhä syvemmälle. Sotamiehet alkoivat jo pelätä joutuvansa vielä pahemmin upottaviin paikkoihin. Mutta noin puolen tunnin kuluttua tuntui heidän nenäänsä savun ja tervan hajua.
— Täällä on varmaankin tervahauta, — sanoi Soroka.
— Kas tuolla! Tuolla näkyy kipunoita! — sanoi sotamies.
Ja tosiaankin näkyi kaukaa punertavana juovana savua, jonka keskeltä kuulsi tuli ja jonka ympärille maan alla palava liekki heitteli kipinöitä.
Tultuaan lähemmäksi sotamiehet näkivät majan, kaivon ja honkahirsistä rakennetun suuren vajan. Uupuneet hevoset alkoivat hirnua. Vajasta kuului vastaukseksi useita hirnahduksia, ja samassa ilmestyi matkamiesten näkyviin olento, jonka yllä oli lammasnahkaturkki, villat päälläpäin.
— Onko paljon hevosia? — tiedusteli turkkiin puettu mies.
— Hoi, mies! Onko tämä tervahauta? — kysyi Soroka.
— Mitä miehiä te olette? Miten olette tänne joutuneet? — kysyi tervanpolttaja uudelleen äänellä, joka ilmaisi pelkoa ja ihmettelyä.