— Joko hän meni? — kysyi priori hämmästyen.
— Jo meni! — vastasi Czarniecki.
— Senkin veijari! — mumisi priori kiihtyneenä. — Olisin ripustanut tämän skapulariumin hänen kaulaansa.
He olivat vaiti kumpikin. Ympärillä oli hiljaista, sillä pimeän takia ei ammuttu kummaltakaan puolen. Äkkiä Czarniecki kuiskasi:
— Jumalan tähden, hän ei edes koeta kulkea hiljaa. Lumi narisee hänen jaloissaan.
— Pyhä Neitsyt, suojele palvelijaasi! - lausui priori.
He kuuntelivat vielä vähän aikaa, kunnes askelet ja lumen narina lakkasivat kuulumasta.
— Tiedättekö mitä, kunnioitettu isä? — kuiskasi Czarniecki. — Väliin minusta tuntuu, että hän onnistuu, enkä pelkää ollenkaan hänen puolestaan. Mikä uskalikko hän onkaan! Joko hän menettää henkensä ennen aikojaan tahi hänestä tulee hetmani. Hm, jos en tietäisi, että hän on Neitsyt Maarian palvelija, niin luulisinpa… Suokoon Jumala hänelle menestystä! Ei ole hänen veroistaan ritaria koko valtakunnassa.
— On niin kovin pimeä! — sanoi priori Kordecki. — He ovat vahdissa öisen hyökkäyksen varalta. Hän voi huomaamattaan kohdata kokonaisen joukon vihollisia.
— En luule sitä. Jalkaväki seisoo valleilla, ei niiden edessä eikä omien tykkiensä suiden edessä. Jos he eivät kuule askeleita, voi hän helposti hiipiä vallin ohi, ja sitten hän on niiden varjossa… Uh!