Hämmennys ruotsalaisten leirissä alkoi kuulua luostariin asti. Kaikille valleille ilmestyi tulta.
Tulien valossa nähtiin sotamiesjoukkojen sekasorrossa juoksevan sinne tänne. Rummut pärisivät ja torvet törähtelivät. Kauhun ja tuskan huudot kaikuivat.
Isä Kordecki oli yhä polvillaan muurilla.
Viimein alkoi päivä sarastaa, mutta Babiniczia ei vielä kuulunut takaisin.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Miten oli käynyt Andrzejlle ja miten hänen oli onnistunut toteuttaa suunnitelmansa?
Kun hän oli tullut ulos linnoituksesta, kulki hän vähän aikaa eteenpäin varmoin ja varovaisin askelin. Tultuaan rinteen juurelle hän pysähtyi ja kuunteli. Hänen ympärillään oli hiljaista, liiankin hiljaista, sillä lumi narisi hänen askeltensa alla. Kuta kauemmaksi luostarista hän tuli, sitä varovaisemmin hän kulki, tavan takaa pysähtyen ja kuunnellen. Hän pelkäsi liukastuvansa ja kaatuvansa, jolloin hänen kallisarvoinen ruutipussinsa olisi saattanut kastua. Siksi hän veti esille sapelinsa ja tuki sillä itseään. Se auttoi paljon hänen kulkuaan.
Näin kuljettuaan puolisen tuntia hän kuuli jonkinmoista ääntä suoraan edessään.
— Ahaa! He vahtivat! Uloshyökkäyksemme on opettanut heidät varovaisiksi, — ajatteli hän.
Hän jatkoi matkaansa hyvin hitaasti. Oli niin pimeä, että hän ei voinut nähdä omaa sapeliansa. Mutta häntä ilahdutti äskeisen äänen kuuluminen, sillä hän tiesi nyt kulkeneensa oikeaan suuntaan.