— Se valli on paljon kauempana… suuntani on siis oikea! — ajatteli hän itsekseen.
Hän otaksui, että vallilla ei olisi miehiä, sillä oikeastaanhan niillä ei siellä ollut mitään tekemistä näin öiseen aikaan. Se vain oli mahdollista, että jonkin matkan päässä olisi vahteja, mutta hän toivoi voivansa pimeän turvin helposti hiipiä niiden ohi.
Hänen mielensä oli kevyt ja iloinen.
Kmicic ei ollut ainoastaan peloton, vaan myös uhkarohkea mies. Aikomus räjähdyttää rikki jättiläistykki tuotti hänelle suurta iloa, ei ainoastaan sen takia, että se oli urotyö ja suuri palvelus piiritetyille, vaan myös koska se oli paha kepponen ruotsalaisille. Hän kuvitteli mielessään, kuinka he hämmästyvät, kuinka Müller kiristelee hampaitaan ja voimattomana katselee luostarin muureja. Tätä ajatellessaan hän oli purskahtaa nauruun.
Kuten itse oli sanonut, hän ei tuntenut mitään mielenliikutusta, ei mitään levottomuutta eikä pelkoa. Hänelle ei tullut mieleenkään, että hän oli antautunut suureen vaaraan. Hänen mielensä oli kuin pojan, joka menee varastamaan omenia naapurin puutarhasta. Hänen mieleensä muistui se aika, jolloin hän hiipi Chowańskin leiriin kolmenkymmenentuhannen miehen keskelle parin sadan huimapään kanssa.
Hänen toverinsa johtuivat hänelle mieleen: Kokosinski, jättiläismäinen Kulviec-Hippocentaurus, rokonarpinen Ranicki ja muut, ja hän huokasi kaivaten heitä.
— Olisivatpa ne veitikat täällä, — ajatteli hän, niin saisimme yhtenä yönä rikotuksi kuusi tykkiä!
Hetkiseksi hänet valtasi yksinäisyyden tunne. Mutta sitten hänen eteensä elpyi Oleńkan kuva. Rakkaus puhui voimakkaasti hänen sydämessään, ja hän tuli liikutetuksi… Kunpa tuo tyttö nyt näkisi hänet… se näky ilahduttaisi tytön sydäntä. Kenties Oleńka vieläkin luulee hänen palvelevan ruotsalaisia… Mitä mahtaa Oleńka ajatella kuultuaan kaikista hänen seikkailuistaan? Varmaankin hän ajattelee: »Huimapää hän on, mutta kun asiaksi tulee, niin hän tekee sen, mitä muut eivät tee, hän menee sinne, mihin muut eivät mene!… Semmoinen on tuo Kmicic!»
— Vielä minä näytän! — sanoi itsekseen Andrzej, ja hänet valtasi tyytyväisyys itseensä.
Näistä mietteistään huolimatta hän ei kuitenkaan unhottanut missä oli, minne oli menossa ja mikä oli hänen tehtävänsä, ja hän alkoi hiipiä varovasti kuin susi yöllä saalista vainutessaan. Hän katseli tavan takaa ympärilleen. Ei näkynyt kirkkoa eikä luostaria. Kaikki oli peittynyt sakeaan, läpinäkymättömään sumuun. Jonkin ajan kuluttua hän kumminkin huomasi kulkeneensa melkoisen kauas, joten vallin täytyi olla lähellä.