— Teidän ylhäisyytenne! Tahdoin yksityisesti taivuttaa hänet siirtymään meidän puolellemme… Hän käytti hyväkseen sitä, että en puhunut lähettiläänä, ja loukkasi minua, Kuklinowskia, sillä tavoin, että ei kukaan elämässä ole minua niin loukannut.
— Mitä hän teille teki? Kuklinowski puri hammasta.
— Parempi on olla siitä puhumatta!… Antakaa hänet minulle, teidän ylhäisyytenne! Hän on joka tapauksessa kuoleman oma, ja minä haluaisin sitä ennen hiukan huvitella hänen kustannuksellaan… Ah, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän on Kmicic, jota ennakolta kunnioitin ja joka maksoi minulle sillä tavoin… Antakaa hänet minulle, teidän ylhäisyytenne! Se on edullisempaa teillekin, sillä kun minä hänet nujerran, niin Zbrozek ja Kaliński ja heidän kanssaan koko puolalainen ritaristo ei hyökkää teidän kimppuunne, vaan minun, mutta minä keksin kyllä neuvot… Ei tule vihoja, hankausta ja kapinoita.
Müller mietti. Äkkiä välähti epäluulo hänen kasvoillaan.
— Kuklinowski! — sanoi hän. — Kenties tahdotte pelastaa hänet?
Kuklinowski alkoi nauraa hiljaista naurua, matta se nauru oli niin kamala ja vakuuttava, että Müllerin epäluulo haihtui.
— Kenties neuvonne on hyvä! - sanoi hän.
— Vain tämän ainoan palkinnon pyydän kaikista ansioistani!
— No, ottakaa hänet!
Tämän jälkeen he palasivat huoneeseen, jossa muut upseerit olivat koolla. Müller kääntyi heidän puoleensa ja sanoi: