Eversti poistui ja hänen jäljessään se sotamies, joka oli istunut orrella. Kolme jäi jäljelle, mutta kohta tuli kolme muuta riiheen.
— Voitte mennä nukkumaan! — sanoi se, joka oli tuonut Kuklinowskille
Müllerin käskyn. — Eversti käski meidän vartioida.
Kmicic hätkähti kuullessaan tuon äänen. Se tuntui tutulta.
— Jäämme mieluummin, — sanoi yksi: Kuklinowskin tuomista sotamiehistä, — katsellaksemme kummaa, sillä semmoista…
Hänen puheensa katkesi äkkiä. Kaamea korahdus kuului hänen kurkustaan.
Hän ojensi kätensä ja kaatui selälleen kuin ukkosen iskemänä.
Samassa kuului huuto »Pehmittäkää!», ja muut kaksi äsken saapuneista hyökkäsivät kuin ilvekset kahden aikaisemmin tulleen kimppuun. Syntyi lyhyt, mutta kamala taistelu palavan tervan liekkien valossa. Hetken kuluttua kaatui kaksi miestä raskaasti maahan, sekunnin ajan kuului korinaa, sitten taas kajahti se ääni, joka Kmicicistä äsken oli tuntunut tutulta:
— Teidän armonne, se olen minä, Kiemlicz, ja minun poikani! Jo aamusta asti olemme odottaneet tilaisuutta!
Ja poikiinsa kääntyen ukko sanoi:
— No, lurjukset, päästäkää herra eversti irti, pian!
Ennenkuin Kmicic ennätti tointua pökerryksestään, olivat Kosman ja Damianin pörröiset päät hänen vierellään ja hänet vapautettiin siteistään. Kmicic seisoi taas omilla jaloillaan, huojui ja sai vaivoin änkytetyksi: