— Tekö?… Kiitos!
— Me tässä olemme! — vastasi ukko. — Pyhä Jumalan äiti! Pukeutukaa, teidän armonne!… Pian!
Ja hän alkoi antaa Kmicicille vaatteita.
— Hevoset ovat oven takana! — sanoi hän. — Tie on vapaa. Siellä on kyllä vahteja, mutta kyllähän ne meidät päästävät, kun tiedämme tunnussanan. Kuinka teidän armonne voi?
— Kuvettani on poltettu, mutta ei pahasti. Jalkani tuntuvat heikoilta…
— Juokaa tästä paloviinaa, teidän armonne! Kmicic tarttui halukkaasti pulloon, jonka ukko hänelle ojensi, ja ryypättyään siitä sanoi:
— Olen läpivilustunut. Nyt on jo parempi.
— Satulassa teidän armonne lämpenee. Hevoset odottavat.
— Minun on nyt paljon parempi, — toisti Kmicic. — Hiukan polttaa kuvetta, mutta ei se mitään!.. Paljon parempi on oloni!
Hän istahti viljalaarin reunalle.