Hetkisen kuluttua hän todellakin oli entisissä voimissaan ja katseli virkeästi kolmen Kiemliczin kasvoihin, joita palavan tervan keltaiset liekit valaisivat.
Ukko astui hänen eteensä:
— Teidän armonne! Nyt on kiire! Hevoset ovat valmiina.
Mutta Andrzejssa heräsi taas eloon entinen Kmicic.
— Ei! — huudahti hän äkkiä. — Nyt minä odotan tuota petturia!
Kiemliczit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta eivät puhuneet sanaakaan, niin sokeasti he olivat vanhastaan tottuneet tottelemaan tätä päällikköä.
Suonet Kmicicin ohimoilla olivat pullistuneet, silmät kiiluivat pimeässä kuin kaksi tähteä, semmoinen viha ja kostonhimo niissä hehkui. Se, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli mielettömyyttä, jonka hän ehkä saisi maksaa hengellään. Mutta koko hänen elämänsä oli ollut sarja tuommoisia mielettömyyksiä. Polte hänen kupeessaan oli niin kova, että hän vaistomaisesti tavan takaa vei sille kätensä, mutta ajatuksissa oli Kuklinowski, ja hän oli valmis odottamaan tätä vaikka aamuun asti.
— Kuulehan! — sanoi hän. — Kutsuttiko Müller todellakin hänet luokseen?
— Ei, — vastasi ukko. — Sen keksin minä suoriutuaksemme helpommin näistä. Viittä vastaan olisi meidän kolmen ollut vaikea taistella, sillä joku olisi huutanut.
— Se on hyvä! Hän tulee tänne takaisin joko yksin tahi miehiä mukanaan.
Jos hänen kanssaan on muutama mies, niin hyökätkää heti näiden
kimppuun. Hänet itsensä jättäkää minulle. Sitten kiireesti satulaan!…
Onko teillä kellään pistolia?