— Niin! Tein ristinmerkin, sillä luulin, että tämä oli lumousta. Vasta kun näin kolmen sotamiehen ruumiit, valkeni minulle asian oikea laita. Tuo hirveä mies oli ne tappanut, ripustanut tämän orteen, kärventänyt pahasti ja sitten poistunut.
— Sleesian raja on lähellä! — sanoi Sadowski.
Syntyi äänettömyys.
Kaikki epäluulo Zbrozekia kohtaan katosi Müllerin mielestä. Mutta itse tapaus saattoi hänet ymmälle ja synnytti hänessä epämääräistä levottomuutta. Hän näki ympärilleen kasaantuneina vaaroja, tahi oikeastaan niiden uhkaavia varjoja, eikä tietänyt, kuinka niitä vastaan oli taisteltava. Hän tunsi, että häntä ympäröi jonkinmoinen vastoinkäymisten ketju. Sen ensimmäiset renkaat olivat hänen silmiensä edessä, mutta seuraavat tulevaisuuden pimeän peitossa. Hänet valtasi semmoinen tunne, kuin hän olisi luhistumaisillaan olevassa talossa, joka saattoi millä hetkellä hyvänsä sortua hänen päälleen.
Wrzeszczowicz löi äkkiä otsaansa.
— Kautta Jumalan! — sanoi hän. — Kun eilen näin Kmicicin, tuntui minusta, että olin hänet jossakin tavannut. Olen varmasti ollut jossakin hänen kanssaan tekemisissä, mutta missä?… missä?
Hän alkoi hieroa otsaansa.
— Mitä se meitä auttaa? — sanoi Müller. — Jos muistattekin, herra kreivi, niin ette sillä laita tykkiä eheäksi ettekä herätä kuolleista Kuklinowskia!
Sen jälkeen hän kääntyi upseerien puoleen:
— Kutka teistä, hyvät herrat, haluavat lähteä kanssani tapahtumapaikalle?