Syntyi perin kiusallinen äänettömyys. Kaikki läsnäolijat olivat varmat siitä, että jos Müller vastaa myöntävästi, niin tapahtuu jotakin kauheata ja sotahistoriassa ennen esiintymätöntä. Jokainen tarttui miekan kahvaan. Sadowski veti miekkansa tupesta.
Mutta samassa upseerit näkivät ikkunasta, että piha oli täynnä puolalaisia ratsumiehiä. Luultavasti nekin olivat tulleet tuomaan tietoa Kuklinowskin kuolemasta. Jos nyt olisi syntynyt kahakka, olisivat ne aivan varmasti asettuneet Zbrozekin puolelle. Müllerkin näki ne, ja vaikka hän oli kalpea kiukusta, niin hän kuitenkin hillitsi itsensä eikä ollut huomaavinaan, että Zbrozekin esiintymisessä oli uhmailua, vaan sanoi äänellä, jonka hän koetti saada kuulumaan luonnolliselta:
— Kertokaa meille asia yksityiskohtaisesti! Zbrozek seisoi vielä jonkin aikaa laajentunein sieraimin, mutta hänkin hillitsi mielensä, ja sitäpaitsi hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle, kun äsken saapuneet toverit myös tulivat sisälle.
— Kuklinowski on murhattu! — sanoivat he töinen toisensa jälkeen.
— Kuklinowski on tapettu!
— Hänen joukkonsa on hajoamassa! Sotamiehet ovat hulluina!
— Antakaa herra Zbrozekin puhua, koska hän ensimmäisenä toi uutisen! — huusi Müller.
Vähitellen melu asettui, ja Zbrozek alkoi puhua:
— Herroille on tunnettua, että viime neuvottelussa vaadin Kuklinowskin kaksintaisteluun. Olin Kmicicin ihailija, se on totta, mutta täytyyhän teidänkin, jotka olette hänen vihollisiaan, myöntää, ettei kuka tahansa kykene suorittamaan sellaista tekoa kuin tuo tykin räjähdyttäminen oli. Miehuutta on kunnioitettava vihollisessakin, ja siksi ojensin hänelle käteni, mutta hän ei antanut minulle omaansa, vaan nimitti minua petturiksi. Senvuoksi ajattelin: tehköön Kuklinowski hänelle mitä tahtoo… Tahdoin vain sitä, että jos Kuklinowski menettelisi vastoin ritarillisuuden vaatimuksia, niin tuosta teosta ei häpeä lankeaisi kaikkien puolalaisten ja niiden joukossa minunkin päälle. Senvuoksi tahdoin joka tapauksessa taistella Kuklinowskin kanssa, ja varhain tänä aamuna minä kahden toverini kanssa lähdin Kuklinowskin leiriin. Hän ei ollut siellä. Sanottiin, että hän ei ollut palannut koko yönä, mutta ei oltu levottomia, koska luultiin hänen jääneen teidän ylhäisyytenne luokse. Eräältä sotamieheltä sain sitten tietää, että hän oli yöllä vienyt Kmicicin erääseen riiheen, jossa aikoi hänet paistaa elävänä. Menen riihen luo, ovet ovat auki. Astun sisälle ja näen alastoman ruumiin riippuvan orressa… Ajattelin, että se oli Kmicic, mutta kun silmäni tottuivat pimeään, huomasin, että ruumis oli laiha ja luiseva, kun taas Kmicic oli kuin Herkules… Ihmettelin, miten hän oli voinut niin kutistua yhdessä yössä… Menin lähemmäksi — se oli Kuklinowski!
— Orressa? — kysyi Müller.