— Kmicic! — vastasi Zbrozek.
Upseerit hyppäsivät kaikki paikoiltaan ja katselivat Zbrozekia kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Hän puhui läähättäen:
— Jos en olisi nähnyt omin silmin, niin en uskoisi, sillä se on aivan yliluonnollista. Kuklinowski on vainaja, kolme sotamiestä tapettu, Kmicic kadonnut jäljettömiin. Tiesin, että hän on pelättävä mies. Hänen maineensa tunnetaan koko maassa… Mutta tämmöistä ei ole ihminen voinut tehdä, sen on tehnyt piru… Hän on vapautunut siteistään, tappanut sotamiehet ja kiduttanut Kuklinowskin kuoliaaksi.
— Se on mahdotonta! Sitä ei voi uskoa! — kuiskasi Sadowski.
— Tuo Kmicic näytti, mihin hän pystyy! — sanoi Hessenin prinssi. — Me emme uskoneet eilen puolalaisia, kun he meille puhuivat, mikä hän on miehiään. Luulimme heidän liioittelevan tapansa mukaan.
— Täällä tulee hulluksi! — huudahti Wrzeszczowicz.
Müller piteli käsillään päätään eikä puhunut mitään. Kun hän viimein nosti silmänsä, säkenöi niistä vihastusta ja epäluuloa.
— Herra Zbrozek! — sanoi hän. — Vaikka se olisi ollut pirukin eikä ihminen, niin ei hän olisi voinut suorittaa sitä ilman jonkun apua ja petosta. Kmicicillä oli täällä ihailijansa ja Kuklinowskilla vihamiehensä, ja te kuuluitte niiden joukkoon!
Zbrozek oli tuittupäinen soturi. Kuultuaan syytöksen, joka kohdistui häneen, hän tuli vielä kalpeammaksi, nousi paikaltaan, meni Müllerin eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin.
— Epäileekö teidän ylhäisyytenne minua? — kysyi hän.