Mutta Mülleriä tämä tuuma miellytti. Hän tiesi, että luostarissa oli eräs, tosin heikko, puolue, joka halusi antautumista, ja saattoihan pelko levitä varusväen keskuuteen ja vallata nekin, jotka tähän saakka olivat halunneet taistella viimeiseen asti.
— Koettakaamme, koettakaamme! — sanoi Müller. — Suostuneekohan Kaliński tahi Zbrozek vielä menemään lähettiläänä luostariin, ja uskonevatko he tuon käytävän olemassaoloa?
— Joka tapauksessa Kuklinowski suostuu, — vastasi Wrzeszczowicz. —
Mutta parempi olisi, että hän itsekin uskoisi käytävän olevan olemassa.
Samassa kuului ulkoa kavioitten kapsetta.
— Jopa saapui myös herra Zbrozek! — sanoi Hessenin prinssi katsoen ulos ikkunasta.
Kohta sen jälkeen kuului eteisestä kannusten kilinää, ja Zbrozek astui, tahi paremminkin syöksyi, huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kiihtyneet, ja ennenkuin upseerit ennättivät kysyä syytä hänen mielenliikutukseensa hän huudahti:
— Kuklinowski on kuollut!
— Mitä? Mitä te sanotte? Mitä on tapahtunut? — kysyi Müller.
— Sallikaa minun hiukan hengähtää! — sanoi Zbrozek. — Sitä, minkä minä olen nähnyt, ei kukaan voi kuvitellakaan.
— Sanokaa pian! Onko hänet murhattu? — huusivat kaikki.