— Mutta kuka todistaa sen todeksi niin kauan kuin luostaria piiritetään?
— Toimin käskynne mukaan!
— Tulee hetki, jolloin totuus pääsee voitolle, — sanoi Kmicic aivan kuin itsekseen, — mutta ensin täytyy armollisen kuninkaamme itsensä tulla vakuutetuksi… Hän on sitten myöhemmin todistajani!
Tähän keskustelu katkesi. Päivä oli nyt täydelleen noussut. Ukko Kiemlicz alkoi veisata Kosman ja Damianin säestäessä häntä bassoillaan. Tiellä tuli tavan takaa vastaan kulkijoita, jotka pidättivät ratsastajia ja kysyivät uutisia, varsinkin sitä, vieläkö Częstochowo pitää puoliaan. Kmicic vastasi, että se puolustautuu ja ehdottomasti selviää voittajana.
Majatalot olivat kaikki täpötäynnä. Monet matkustajista olivat menossa kauemmas sisämaahan rajaseuduilta ruotsalaisten hyökkäystä pakoon, mutta tavan takaa kohdattiin myös aatelismiehiä, jotka olivat saaneet tarpeekseen ruotsalaisista ja olivat samoin kuin Kmicic matkalla tarjoutumaan karkoitetun kuninkaan palvelukseen. Viestit Puolasta olivat elvyttäneet näitten matkaajain toiveita, ja monet jo valmistautuivat palaamaan aseet käsissä. Koko Sleesiassa valmistauduttiin toimintaan. Lähettejä kiiti kuljettaen kirjeitä kuninkaalle ja kuninkaalta Kievin kastellaanille, valtakunnan ensimmäiselle senaattorille, joka ei hetkeksikään ollut luopunut ajamasta Jan Kasimirin asiaa.
Tämä oli alkua laajaan kapinaan, joka paikoitellen jo oli jossakin määrin leimahtanutkin ilmi. Ruotsalaiset olivat aivan ymmällä. Heidän äskeinen voitonriemunsa vaimeni, ja he kysyivät itseltään hämmästyen: »Onko tämä todellakin sama kansa, joka eilen hylkäsi kuninkaansa ja antautui taistelutta?» Kuinka? Paanit, aateli, sotajoukko olivat tavalla, jommoista historia ei tuntenut, menneet voittajan puolelle, kaupungit ja linnat olivat avanneet porttinsa, koko maa oli vallattu. Ei koskaan mikään valloitus ollut vaatinut niin vähän ponnistuksia ja verta. Ruotsalaiset itsekin ihmettelivät sitä, että niin helposti olivat valloittaneet mahtavan valtakunnan, eivätkä voineet salata halveksimistaan voitettuja kohtaan, jotka heti, kun ruotsalainen miekka välähti, hylkäsivät kuninkaansa ja isänmaansa joko saadakseen rauhassa nauttia omaisuutensa jäännöksistä tahi saavuttaakseen uusia etuja sekasorron aikana. Sen, mitä aikanaan Wrzeszczowicz oli sanonut keisarin lähettiläälle Lisolalle, sanoi itse kuningaskin ja kaikki ruotsalaiset kenraalit: »Ei ole tässä kansassa miehuutta, ei kestävyyttä eikä sopua, ei uskoa eikä isänmaanrakkautta, ja siksi se tuhoutuu.»
He unhottivat, että tässä kansassa vielä eli yksi tunne, se, jonka maallisena ilmenemismuotona oli Jasna Góra.
Tämä tunne sai aikaan kansan uudestisyntymisen.
Pyhän paikan tykkien jyrinä synnytti vastakaiun kaikkien ylimysten, aatelisten, porvarien ja talonpoikain sydämissä. Paheksumisen huuto kuului Karpaateilta Itämereen, ja jättiläinen heräsi horroksistaan.
— Tämä on kokonaan toinen kansa! — sanoivat ruotsalaiset kenraalit hämmästyneinä.