— Missä me nyt olemme?
— Sleesiassa jo. Ei meitä ruotsalaiset enää saa kynsiinsä!
— Se on hyvä! — sanoi Kmicic jo täysin selvinneenä unestaan. — Missä meidän armollisen kuninkaamme asunto on?
— Glogowassa.
— Sinne menemme, kumarramme hänen jalkoihinsa, antaudumme kokonaan hänen palvelukseensa. Mutta kuulehan, vanhus!
— Kuulen, teidän armonne! Mutta Kmicic vaipui mietteisiinsä eikä ruvennut heti puhumaan. Ilmeisesti hän mietti jotakin mielessään, epäröi, harkitsi ja lausui viimein:
— Toisin ei voi olla.
— Kuulen, teidän armonne! — toisti Kiemlicz
— Ei, kuninkaalle eikä hovilaisille saa hiiskahtaakaan, kuka olen!… Nimeni on Babinicz ja tulemme Częstochowosta. Isosta tykistä ja Kuklinowskista voitte puhua… Mutta nimeäni ei saa mainita, muuten minun tarkoituksiani voidaan selittää väärin ja pitää minua petturina, sillä sokeudessani olen palvellut Vilnon vojevodaa ja auttanutkin häntä, ja siitä on hovissa voitu kuulla.
— Herra eversti! Sen jälkeen, mitä teidän armonne on tehnyt
Częstochowossa…