Tykkien jyrinä ei enää tärisyttänyt muureja eikä ikkunain ruutuja, eikä rappaus irtautunut savupilvinä seinistä. Laukausten pamahdukset eivät keskeyttäneet rukouksia eikä sitä kiitoshymniä, jonka vanha priori aloitti kansan riemuitessa ja itkiessä:
»Te Deum laudamus!»
NELJÄS KIRJA.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Ratsut kantoivat nopeasti Kmiciciä ja Kiemliczejä Sleesian rajaa kohti. He matkasivat varovasti, sillä vaikka viekkailla Kiemliczeillä oli Kuklinowskin antamat ja Müllerin allekirjoittamat »passit», saattoi silti pelätä joutuvansa jossakin kuulusteltavaksi, ja sellainen kuulustelu voisi päättyä huonosti Andrzejlle ja hänen seuralaisilleen.
Matkalla ukko Kiemlicz kertoi Andrzejlle, mitä oli kuullut valtakunnassa tapahtuneen, ja kauan luostarissa muusta maailmasta eristettynä ollut Andrzej kuunteli halukkaasti ja unohtaen kipunsa, sillä tiedot olivat yleensä epäedullisia ruotsalaisille ja ennustivat heidän herruutensa loppumista Puolassa.
Matkaa jatkettiin senjälkeen ääneti. Väsyneet hevoset hidastuttivat vähitellen kulkuaan ja lopulta ajettiin käymäjalkaa. Tämä tasainen liike vaivutti perin uupuneen Andrzejn uneen, ja hän nukkui kauan satulassa nuokkuen. Viimein hänet herätti päivän kirkas valo.
Hän katseli ihmetellen ympärilleen, sillä hänestä tuntui alussa unelta kaikki se, mitä yön kuluessa oli tapahtunut. Sitten hän kysyi:
— Tekö siinä olette, Kiemliczit? Tulemmeko Częstochowosta?
— Kuinkas muuten, teidän armonne!