— Avatkaa portit! Ei siellä leirissä ole ainoatakaan miestä.
— Ruotsalaiset ovat menneet pois! Ruotsalaiset ovat menneet pois! — alettiin huutaa muureilla, ja salaman nopeudella levisi tämä tieto.
Sotamiehet riensivät kirkonkellojen luo ja alkoivat soittaa niitä. Jokainen, joka vain kynnelle kykeni, tuli esille kammioista, asunnoista, kirkosta.
Uutinen kulki suusta suuhun, Luostarin piha oli täynnä munkkeja, aatelia, sotamiehiä, naisia ja lapsia. Riemuhuudot kaikuivat. Toiset juoksivat muureille katsomaan tyhjää leirin sijaa, toiset purskahtelivat nauruun tahi itkuun.
Jotkut eivät vielä ottaneet uskoakseen. Mutta talonpoikia ja porvareita saapui suurin joukoin, ja nämä vahvistivat uutisen todeksi.
Iloisina ja laulellen niitä tuli Częstochowosta ja lähikylistä sekä metsistä. Yhä uusia huhuja liikkui. Kaikki olivat nähneet ruotsalaisten poistumisen ja tiesivät, minne nämä olivat menneet.
Muutamia tunteja myöhemmin oli rinne ja mäen juuri täynnä väkeä. Luostarin portit olivat selkoselällään kuten ennen sotaa. Kaikki kellot soivat soimistaan. Niiden riemuitsevat kumahdukset lensivät kauas, ja ne kuuli koko Puola.
Lumi peitti näkyvistä ruotsalaisten jäljet.
* * * * *
Keskipäivällä samana päivänä oli kirkko täpötäynnä kansaa. Isä Kordecki itse toimitti jumalanpalveluksen, ja väkijoukosta tuntui, kuin alttarilla olisi seisonut enkeli ja kuin hänen sielunsa messun sävelten kantamana suitsutuksen savupilvien mukana olisi kohonnut Kaikkivaltiaan valtaistuimen luo kiitosta veisaamaan.