— Oma mies, joka on viholliseni ja jolle vielä tämän maksan takaisin, mutta ennenkuin se tapahtuu, ei siitä sovi puhua.
— Niinkö pitkävihainen olette?
— En ole ollenkaan pitkävihainen, teidän majesteettinne! Minulla on otsassani paljon pahempi arpi sapelin jäljeltä, ja senkin saanti oli maksaa minulle hengen, mutta koska sen teki kelpo mies, niin en kanna hänelle ollenkaan vihaa.
Näin sanoen Kmicic otti hatun päästään ja näytti kuninkaalle syvän arven, jonka valkeammat reunat saattoi selvästi erottaa.
— En häpeä tätä haavaa, — sanoi hän, — sillä sen antoi minulle sellainen mestari, että ei ole hänen vertaistaan koko valtakunnassa.
— Kuka se oli?
— Herra Wolodyjowski.
— Niinkö? Hänet minä tunnen. Hän teki ihmeitä Zbarazin luona. Olin sitten hänen toverinsa Skrzetuskin häissä, joka minulle ensimmäisenä toi sanomia piiritetystä Zbarazista. Uljaita ritareita! Oli niiden mukana kolmaskin, jota koko sotajoukko ylisti parhaaksi ritariksi. Paksu aatelismies ja niin lystikäs, että olimme häissä katketa nauruun.
— Se oli herra Zagloba, arvaan minä! — sanoi Kmicic. — Hän on sekä miehuullinen mies että älyniekka.
— Mitä he nyt tekevät, tiedättekö?