Sen nähtyään kaikki muutkin seurasivat hänen esimerkkiään. Kuningas painoi kasvonsa lumeen ja alkoi suudella maata, tuota niin rakastettua ja niin kiittämätöntä maata, joka vastoinkäymisten aikana ei edes suonut turvapaikkaa hänen kruunatulle päälleen.
Alkoi jo olla pimeätä, kun kuninkaan matkue lähti eteenpäin. Solan suulta aukeni leveä laakso, jonka toinen pää häipyi näkymättömiin. Välke ylt'ympäri sammui, vain yhdessä paikassa taivas vielä punoitti.
— Menkäämme tuota ruskotusta kohti! — sanoi kuningas. — Ihmeellistä, että se vielä hohtaa!
Kmicic tähysti tarkkaan.
— Teidän majesteettinne! Se on tulipalo! — huudahti hän.
Ennen pitkää selvisi toisillekin, että se todella oli tulipalo.
— Varmaankin Żywiec palaa! — huudahti kuningas. — Kenties vihollinen siellä riehuu!
Tuskin hän oli sen sanonut, kun katselijain korviin kuului ihmisääniä ja hevosten pärskymistä ja joitakin epäselviä haamuja väikkyi kuninkaan joukon edessä.
— Seis! Seis! — alkoi Tiesenhausen huutaa. Haamut pysähtyivät ja näyttivät olevan epätietoisia, mitä oli tehtävä.
— Keitä te olette? - kysyi joku kuninkaan miehistä.