— Kunhan vielä yhdenkin! — toisteli hän itsekseen ja iski miekkansa lähimmän ratsumiehen päähän tahi olkaan ja kääntyi taas toista vastaan. Ruotsalaiset taas selvittyään hämmästyksestään näyttivät häpeävän sitä, että neljä miestä saattoi pidättää heitä niin kauan, ja hyökkäsivät raivokkaasti.
Kmicicin hevonen kaatui, ja aalto syöksähti hänen ylitseen.
Kiemliczit liikkuivat vielä jonkin aikaa kuin uimarit, jotka huomatessaan hukkuvansa koettavat mahdollisimman kauan pitää päätään veden pinnalla, mutta pian aalto nieli heidätkin.
Silloin ruotsalaiset hyökkäsivät kuin myrskytuuli kuninkaan joukon kimppuun.
Tiesenhausen miehineen hyökkäsi vastaan ja piti niin puoliaan, että aseitten kalske kaikui kauas.
Mutta mitä merkitsi tämä uusi kourallinen miehiä voimakasta ratsumiesjoukkoa vastaan, johon kuului melkein kolmesataa hevosta!
Oli jo selvää, että kuninkaan ja hänen seurueensa kohtalona oli kuolla tahi joutua vangiksi.
Jan Kasimir piti ilmeisesti kuolemaa parempana, sai vihdoin irroitetuksi hevosensa suitset niitä pitelevien piispojen käsistä ja kiiti nopeasti Tiesenhausenin jälkeen.
Mutta sitten hän pysähtyi kuin jähmettyneenä.
Tapahtui jotakin tavatonta. Näytti kuin itse vuoretkin olisivat tulleet laillisen kuninkaan avuksi.