Kauhistuneista ruotsalaisista tuntui ensihetkellä, kuin olisi kolme jättiläistä vuoren onkaloista hyökännyt heidän kimppuunsa. Ensimmäiset rivit peräytyivät hämmentyneinä kauhean miehen tieltä, ja kun takimmaiset tulivat esille käänteen takaa, painautui keskusta tiiviiksi kasaksi. Kauempana olevat sotamiehet eivät voineet ampua eivätkä päästä etumaisten avuksi, vaan nämä kaatuivat auttamattomasti kolmen jättiläisen iskuista. Kmicic veti suitset niin kireälle, että hänen hevosensa etujalat olivat ruotsalaisten hevosten päiden yläpuolella, ja hän iski yhtä mittaa. Hänen poskensa punastuivat ja silmät säkenöivät, kaikki ajatukset sammuivat, jäljelle jäi vain yksi, nimittäin että hän on kuoleman oma, mutta hänen täytyy pidättää ruotsalaisia. Tämä ajatus muuttui jonkinmoiseksi hurjaksi innostukseksi, hän sai kolminkertaiset voimat, ja liikkeet tulivat notkeiksi ja salamannopeiksi kuin ilveksen. Yliluonnollisilla sapelin iskuilla hän kaatoi miehiä niinkuin ukkonen nuoria puita. Nuoret Kiemliczit olivat hänen rinnallaan, ja ukko, joka seisoi takana, pisti joka hetki sapelinsa poikien välitse, niinkuin käärme pistää ulos kielensä, ja veti sen samassa verisenä takaisin.
Tällä välin syntyi liikettä kuninkaan ympärillä. Paavin lähettiläs piteli nyt niinkuin Żywiecinkin luona kiinni kuninkaan hevosen suitsista, toiselta puolen tarttui niihin Krakovan piispa, ja kaikin voimin he vetivät taaksepäin hevosta, kun taas kuningas sitä kannusti.
— Päästäkää! — huusi kuningas. — Kautta Jumalan! Menemme vihollisjoukon läpi!
— Teidän majesteettinne! Ajatelkaa isänmaata! — huusi piispa.
Eikä kuningas voinut irtautua heidän käsistään, varsinkaan sitten, kun nuori Tiesnhausen miehineen sulki tien hänen edestään. Hän ei mennyt Kmicicin avuksi, vaan ajatteli vain kuninkaan pelastamista.
— Herra Jumala! — huusi hän epätoivoissaan. — Nuo kaatuvat kohta!…Teidän majesteettinne, pelastautukaa ajoissa! Minä pidätän niitä vielä tässä!
Mutta kuningas oli itsepintainen, kun hän suuttui. Hän kannusti yhä hurjemmin hevostaan ja työntäytyi eteen päin.
Mutta aika kului, ja joka hetki saattoi tuoda mukanaan turmion.
— Kaadun omassa maassani!… Päästäkää! — huusi kuningas.
Onneksi saattoi paikan ahtauden takia vain pieni määrä miehiä samalla kertaa taistella Kmiciciä ja Kiemliczejä vastaan, minkä vuoksi nämä pitivät hyvin puoliaan. Mutta heidänkin voimansa alkoivat jo loppua. Ruotsalaisten miekat koskettivat Kmicicin ruumista, j& hänestä vuoti verta. Silmät alkoivat hämärtää ja hengitys kävi vaikeaksi. Hän tunsi kuoleman lähestyvän ja päätti myydä henkensä kalliista.