Ne olivat ruotsalaisia.
He olivat niin lähellä, että pakeneminen oli mahdotonta, etenkin kun kuninkaan miesten hevoset olivat väsyksissä. Oli valittavana vain läpitunkeutuminen kuolemankin uhalla tahi vankeus. Sen ymmärsi silmänräpäyksessä peloton kuningas ja tarttui miekkansa kahvaan.
— Suojelkaa kuningasta ja peräytykää! — huusi Kmicic.
Tiesenhausen kahdenkymmenen ratsumiehen kanssa astui heti eturintamaan, mutta Kmicic ei yhtynyt heihin, vaan lähti hiljaista ravia ruotsalaisia kohti.
Hänellä oli yllään sama ruotsalainen asu, johon hän oli laittautunut luostarista lähtiessään. Nähdessään hänet luulivat ruotsalaiset varmaankin koko kuninkaan joukkoa joksikin omaksi osastokseen, sillä he eivät lisänneet vauhtiaan. Ainoastaan joukkoa johtava kapteeni ratsasti esiin.
— Keitä olette? — kysyi hän ruotsiksi katsoen lähestyvän nuoren miehen ankaria ja kalpeita kasvoja.
Kmicic ratsasti niin lähelle häntä, että he melkein koskettivat toisiaan ja sanaakaan sanomatta laukaisi pistolinsa hänen korvaansa.
Kauhea huuto kohosi ratsumiesten rinnoista, mutta vielä kovemmin jyrisi
Andrzejn ääni:
— Lyö!
Ja niinkuin rinnettä alas vierivä kallionlohkare murtaa kaikki tieltään, niin hänkin syöksyi ensimmäistä riviä vastaan levittäen kuolemaa ja hävitystä ympärilleen. Nuoret Kiemliczit hyökkäsivät kuin kaksi karhua hänen jäljessään mylläkkään. Sapelien kalina panssareita ja kypäröitä vastaan kaikui vasaran iskujen kaltaisena, ja sitä säestivät valitushuudot.