Kuningas seisoi uskollisen kansan keskellä kuin paimen lampaittensa keskellä, ja hänen poskiaan pitkin vierivät suuret kyynelet, kirkkaat kuin helmet.
Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat aivan kuin uusi, suuri, taivaallinen ajatus olisi välähtänyt hänen päässään. Hän viittasi kädellään, ja kun syntyi hiljaisuus, hän lausui kuuluvalla äänellä:
— Jumalani, joka minut pelastit rahvaan kätten kautta, minä vannon Sinulle Poikasi kuoleman kautta, että tahdon tästä lähin olla kansani isä!
— Amen! — lausuivat piispat.
Vähän aikaa kesti juhlallista äänettömyyttä, mutta sitten taas puhkesi riemu valloilleen. Alettiin kysellä vuoristolaisilta, mistä he olivat solaan tulleet ja miten sattuneet niin sopivalla hetkellä ilmestymään kuninkaan avuksi.
Selville kävi, että melkoisia ruotsalaisjoukkoja liikehti Czorsztynin luona, ja käymättä itse linnoituksen kimppuun näyttivät ne etsivän jotakin. Vuoristolaiset olivat kuulleet myös jostakin taistelusta näitten joukkojen ja erään sotajoukon välillä, jonka mukana kuului olleen itse kuningaskin. Silloin he olivat päättäneet houkutella ruotsalaiset ansaan ja olivat lähettäneet heille petollisia oppaita, jotka tahallaan toivat heidät tähän solaan.
— Me näimme, — sanoivat vuoristolaiset, — kuinka neljä ritaria iski noitten rosvojen kimppuun, ja tahdoimme mennä heille apuun, mutta pelkäsimme peloittavamme pois lurjukset.
Kuningas tarttui päähänsä.
— Voi Jumalan äiti! — huudahti hän. — Etsikää Babinicz! Hautaamme edes hänet kunnialla!… Ja me epäilimme petturiksi tätä miestä, joka ensimmäisenä antoi verensä puolestamme!
— Tunnustan erehdykseni, teidän majesteettinne! — sanoi Tiesenhausen.