— Babinicz! Babinicz! Miten voin sinut palkita? — huusi kuningas.
— En ole Babinicz, olen Kmicic! — kuiskasi ritari.
Sen sanottuaan hän retkahti kuin kuollut sotamiesten käsiin.
KUUDES LUKU.
Koska vuoristolaiset vakuuttivat, että Czorsztyniin vievällä tiellä ei tiedetty olevan muita ruotsalaisia joukkoja, jatkoi kuninkaan seurue matkaansa tuohon linnaan ja oli pian saapunut valtatielle, jossa kulku oli helpompaa. Matkalla vuoristolaiset laulelivat ja huusivat: »Kuningas tulee! Kuningas tulee!» ja matkueeseen yhtyi yhä uusia joukkoja, joilla oli aseina viikatteita, hankoja ja pyssyjä, niin että Jan Kasimirilla pian oli mukanaan huomattava sotajoukko, harjaantumaton tosin, mutta valmis seuraamaan häntä Krakovaan ja uhraamaan henkensä kuninkaansa puolesta.
Pian alkoi tulla joukkoon aateliakin. Stary Saczin luona yhtyi kuninkaan joukkoon puolalainen eversti Woynillowicz, joka juuri oli lyönyt huomattavan ruotsalaisen joukon.
Taivas kirkastui, eikä sen sineä peittänyt ainoakaan hattara. Vuoret levisivät komeina katsojien eteen ja koko luonto näytti hymyilevän kuninkaalle.
— Oi rakas isänmaa! — sanoi kuningas. — Voinkohan tuoda sinulle rauhan, ennenkuin luuni lasketaan poveesi!
Hän oli kukkulalla, josta oli laaja näköala, sillä sen juurella levisi lakeus. Kaukana laaksossa näkyi suuri ihmisjoukko.
— Herra marsalkan sotajoukot ovat tulossa! — huudahti Woynillowicz.