— Entä jos ne ovat ruotsalaisia? — sanoi kuningas.
— Ei, teidän majesteettinne! Ruotsalaiset eivät voi tulla etelästä,
Unkarista päin. Erotan jo husaarien liput.
Kuninkaan joukot päästivät riemuhuudon. Se kuului toiselle joukolle asti, sillä se lähti rientämään nopeammin ja alkoi näkyä yhä selvempänä.
— Jääkäämme tänne kukkulalle! Odotamme täällä herra marsalkkaa, — sanoi kuningas.
Joukko pysähtyi. Vastaan tulevat yhä lisäsivät vauhtiaan.
Väliin saapuva sotajoukko katosi tien käänteissä mäkien ja kukkulain taakse, mutta sitten se taas ilmestyi näkyviin muistuttaen käärmettä, jonka suomukset välkkyvät auringon paisteessa. Viimein se oli neljännesvirstan päässä kukkulasta ja hidastutti kulkuaan. Silmä saattoi jo täydellisesti erottaa joukot ja nauttia niistä. Ensimmäisenä kulki herra marsalkan oma husaarijoukko niin loistavissa puvuissa ja niin asestettuna, että kuka kuningas tahansa olisi voinut semmoista kadehtia. Näiden jäljessä oli sankkana metsänä viheriäisiä lippuja, joissa oli mustaa.
Kuninkaan sydän riemastui, kun hän näki tämän komean näyn. loppumattomat, erivärisiin pukuihin puetut joukot loistivat kuin sateenkaari ja lähestyivät soitellen ja huutaen niin kovasti, että olisi luullut lumen vuorten huipuilta putoavan noista huudoista. Sotajoukon jäljessä ajoi vaunuja ja rattaita, joissa tuli maallisia ja hengellisiä arvohenkilöitä.
Saapuvat joukot asettuivat riveihin tien kahden puolen, ja keskitiellä nähtiin lumivalkoisella hevosella itse kruunun marsalkka Jerzy Lubomirski. Hän kiiti kuin tuuli tuota kujaa pitkin ja hänen takanaan kaksi kullassa hohtavaa tallirenkiä. Saavuttuaan mäen alle hän astui alas hevosen selästä, heitti suitset tallirengille ja astui jalkaisin kukkulalle kuninkaan luo.
Hän otti hatun päästään ja pani sen sapelin kädensijaan sekä lähestyi paljain päin nojaten helmillä koristettuun marsalkan sauvaan. Hänen yllään oli puolalaisen soturin asu. Rintaa peitti kultainen panssari, jonka reunoilla oli jalokiviä ja joka oli niin kiiltävä, että näytti kuin hän olisi kantanut rinnallansa aurinkoa. Vasemmalta olalta riippui tummasta venetsialaisesta sametista tehty viitta. Kaulan kohdalla kannatti tätä viittaa nauha, jossa oli jalokivistä tehty solki. Koko viitta oli täynnä jalokiviä. Myös hatussa oli jalokiviä, ja nämä kalleudet kimmelsivät hänen ympärillään niin, että silmiä häikäisi.
Marsalkka oli mies parhaimmillaan ja ulkomuodoltaan komea. Pää oli ajeltu ja vain harmahtava hiustupsu jätetty päälaelle. Viikset, mustat kuin korpin siivet, reunustivat teräväkärkisinä suuta. Korkea otsa ja roomalainen nenä lisäsivät kasvojen kauneutta. Suuri arvokkuus, mutta samalla määrätön ylpeys ja turhamaisuus kuvastuivat noissa kasvoissa. Helppo oli huomata, että tuo ylimys tahtoi ainaisesti vetää puoleensa koko maan ja miksi ei koko Euroopankin katseet. Ja niin asia todella olikin. Missä vain Jerzy Lubomirski ei voinut olla ensimmäisellä sijalla, vaan oli pakotettu muitten kanssa jakamaan maineen ja ansion, siellä sai hänen kiihoitettu ylpeytensä hänet ponnistelemaan kaikkien esteitten poistamiseksi, olipa vaikka isänmaan pelastus kysymyksessä.